Oulun uusi seurakuntahistoria vuosilta 1870–1945

Hannu Mustakallio

Joulukuussa 2020 ilmestyi uusi Oulun seurakuntahistoria, joka koskee vuosia 1870–1945. Seurakuntahistorian nimenä on Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa. Oulun kirkkohistoria 2. Tutkimus julkaistiin kahdessa osassa, rajavuotena 1905. Teoksissa on yhteensä 724 sivua. 

Tutkimus on toinen osa Oulun kirkkohistoria -sarjaa, jonka ensimmäisessä osassa filosofian tohtori Ari-Pekka Palola selvitti Oulun seurakunnalliset vaiheet kaupungin perustamisesta vuonna 1605 vuoteen 1870. 

Mitkä olivat seurakuntahistorian tavoitteet ja keskeiset tulokset? 

Tutkimus Oulun kirkollisesta elämästä

Pyrin seurakuntahistoriassa tekemään selkoa Oulun kirkollisesta elämästä vuosina 1870–1945 sellaisena kuin se ilmeni virallisen seurakuntaorganisaation piirissä ja tähän liittyneenä vapaamuotoisena uskonnollisena aktiivisuutena. Tarkastelen toisaalta seurakunnan virallista rakennetta ja sen virallisia elimiä, toisaalta esimerkiksi seurakunnassa vaikuttaneita herätysliikkeitä ja uskonnollisia yhdistyksiä. 

Olen kuvannut yhtenäistä kirkollisuutta, joka ilmeni seurakuntalaisten osallistumisena ennen muuta jumalanpalveluselämään. Kiinnitän huomiota vähitellen syntyviin uusiin seurakunnallisiin työmuotoihin, jotka mursivat vanhaa kirkollisuutta. Seurakunnan kirkkoherrat ja muut vakinaiset papit ovat tutkimuksessa keskeisessä roolissa. Seuraan kuitenkin myös aktiivisia maallikoita sekä papiston ja maallikkojen keskinäistä vuorovaikutusta, joka näyttäytyi välillä vastakkainasetteluna.

Oulua en ole halunnut tarkastella itseriittoisesti vain omana alueenaan ja seurakuntanaan. Kyseessä ei ole pelkkä tiettyyn paikkakuntaan liittyvien irrallisten faktojen kokoelma. Seurakuntahistorian tulee mielestäni aina olla tiettyjä ongelmia selvittelevä tutkimus. Olen pyrkinyt soveltamaan kaikkia kirkkohistoriantutkimukseen kuuluvia oleellisia menetelmiä ja näkökulmia.

Olen halunnut selvittää, mitä yhteisiä ja mitä omaleimaisia piirteitä Oulun seurakunnallisessa elämässä oli havaittavissa suhteessa koko luterilaisen kirkon ja pohjoisen hiippakunnan kehitykseen vastaavana aikana. Vertailukohteina ovat olleet muun muassa Kuopio, Tampere ja Helsinki. Olen tarkastellut kirkollisen ja yhteiskunnallisen elämän vuorovaikutusta Oulun kaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla. 

Kirkkohistorian tulisi aina olla tosiasioihin pohjautuvaa kriittistä tutkimusta. Siksi olen joutunut oikaisemaan eräitä Oulun seurakuntaelämään juurtuneita tulkintoja ja faktoja, esimerkiksi vuosilukuja.

Oulun erityislaatuinen seurakuntaorganisaatio

Tutkimuksen ensisijaista kohdetta määriteltäessä on otettava huomioon Oulun erityislaatuinen seurakuntaorganisaatio.

Oulun kaupunki- ja maaseurakunta muodostivat vuoteen 1908 saakka yhden hallinnollisen ja toiminnallisen kokonaisuuden, jossa kaupunkilaisilla ja maaseurakunnan jäsenillä oli kuitenkin osittain erilainen asema. Oulunsalon kappeli kuului tähän kokonaisuuteen kolmantena, hieman erilaisena seurakuntana. Kunnallisessa suhteessa Oulun kaupunki ja maalaiskunta erosivat toisistaan jo vuonna 1866. Oulunsalo puolestaan itsenäistyi Oulun maalaiskunnasta vuonna 1882. 

Tarkastelen sitä, miten kirkollinen hallinto yhdisti pitkään eri kuntiin kuuluneita seurakuntalaisia. Oulun seurakuntahistoria on paitsi Oulun kaupungin myös ainakin osittain Oulujoen ja Oulunsalon kuntien historiaa.

Kaupunki- ja maaseurakunnalla oli yhteinen kirkkoherra, joka sai vuonna 1900 hiippakuntahallinnossa tuomiorovastin aseman, kun piispanistuin siirrettiin Ouluun. Sekä kaupunki- että maaseurakunnalla ja myös Oulunsalon kappelilla oli oma kappalainen, kaupungilla vuodesta 1903 lähtien lisäksi erityinen komministeri, jonka toimenkuva oli samantapainen kuin kappalaisen. 

Seurakuntia yhdistäviä tekijöitä olivat kirkkoherran lisäksi kaupunginkirkko, josta tuli vuonna 1900 tuomiokirkko, sekä hautausmaa. Kirkossa kävijöitä ei voinut yhteisen seurakunnan aikana erotella kaupungin tai maaseurakunnan mukaan. Oulunsalolaisilla oli kuitenkin oma kirkko ja hautausmaa. 
Talouskin oli kaupunki- ja maaseurakunnalla yhteinen lukuun ottamatta kappalaisten palkkausta ja heidän virkatalojensa ylläpitämistä. Kaupunkiseurakunta huolehti siis omasta kappalaisestaan ja maaseurakunta omastaan. 

Yhteisestä omaisuudesta kaupunkiseurakunnalle kuului neljä viidesosaa, mutta maaseurakunnalle vain yksi viidesosa. Tässä suhteessa jakautui myös niiden vastuu emäseurakunnan yhteisistä menoista, samoin vaikutusvalta papinvaaleissa. Kaupunkiseurakuntalaisilla oli neljän viidesosan enemmistöasema jopa maaseurakunnan kappalaisen valinnassa. 

Kaupunki- ja maaseurakunnan välillä ilmeni taloudellisissa kysymyksissä ja vallankäytössä jatkuvasti syvenevää eriytymistä ja vastakohtaisuutta. Tämä johti vuonna 1904 päätettyyn, mutta vasta useita vuosia myöhemmin toteutuneeseen suureen seurakuntajakoon, toisin sanoen Oulujoen ja Oulunsalon itsenäisten seurakuntien syntyyn. 

Eri ilmiöiden tarkastelu seurakuntahistoriassa kohdistuu 1910-luvun alusta lähtien vain kaupunkiin eli tuomiokirkkoseurakuntaan, joka oli siitä lähtien Oulun ainoa seurakunta. 

Selvitän kuitenkin perusteellisesti 1880-luvulta lähtien 1940-luvun lopulle saakka Oulun alueliitos- ja esikaupunkikysymyksiä, joissa Oulujoen seurakunta vielä itsenäistymisensä jälkeenkin kytkeytyi tuomiokirkkoseurakunnan päätöksentekoon.

Lopputuloksena oli Oulujoen liittäminen takaisin Oulun kaupunkiin ja kahdesta seurakunnasta muodostuneen seurakuntayhtymän muodostaminen vuonna 1965.

Käsillä olevaan tutkimustehtävään minua on johdattanut aiempi työskentely kolmen Ouluun ainakin osittain liittyvän kirkkohistoriallisen erillisteoksen parissa. 

Ensimmäinen oli Oulun ensimmäisen tuomiorovastin Waldemar Wallinin pienoiselämäkerta Maanpakolaisesta Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi (1998), toinen taas seurakunnan keskellä syntyneen Oulun diakonissakodin – nykyisen Oulun diakonissalaitoksen (ODL:n) – vuoteen 1916 saakka ulottuva alkuvaiheiden historia Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa (2001). Kolmantena teoksena oli Pohjoinen hiippakunta (2009), joka on vanhan Kuopion–Oulun hiippakunnan historia vuosilta 1850–1939 muun muassa piispoja ja tuomiorovasteja koskevine osuuksineen. 

Ajalliset ja muut rajaukset

Tutkimukseni lähtee liikkeelle johdantoluvun jälkeen vuodesta 1870, jolloin uusi kirkkolaki astui voimaan ja koulutoimi itsenäistyi kirkon eli tuomiokapitulien alaisuudesta. Samoihin aikoihin kirkko luovutti myös vastuun paikallisesta vaivais- eli köyhäinhoidosta yhteiskunnalle. 
Toinen varsinainen pääluku käsittää suurlakon jälkeiset vuodet 1905–1939, jotka olivat nykyaikaisen seurakuntaelämän nousun ja kansankirkollisen rakennustyön aikaa. 

Tutkimuksen viimeinen pääluku käsittelee seurakunnallisesta näkökulmasta toisen maailmansodan – talvisodan, välirauhan ja jatkosodan – aikaa sekä jälleenrakennuksen alkua eli vuosia 1939–1945. 

Tutkimus päättyy varsinaisesti vuoteen 1945. Seuraan kuitenkin joitakin teemoja hieman pidemmälle, esimerkiksi seurakunnallista diakoniaa vuoteen 1948, Oulun diakonissalaitoksen perustamiseen saakka. Yksittäinen ekskursio on katsaus kehitykseen, joka johti nykyisen Keskustan seurakuntatalon valmistumiseen vuonna 1958. Lukija saa siis enemmän kuin tutkimuksen varsinaiset rajavuodet lupaavat.

Tutkimuksen pääluvut määräytyvät kronologisesti, tiettyjen aikakausien mukaan. Päälukujen sisällä jaottelu on temaattinen. 

Huomion kohteina ovat muun muassa Oulun yleisen aseman kehitys, seurakunnan vakinaiset papit ja heidän valintansa, seurakunnan musiikkielämä, hallinto ja talous, kaupunginkirkon – myöhemmän tuomiokirkon – kokemat ulkoiset muutokset, jumalanpalvelukset ja muut hengelliset tilaisuudet, kirkollinen kansanopetus sekä vapaat seurakunnalliset työmuodot, joista monet olivat pitkään yhdistyspohjaisia. 

Käsittelen lisäksi erikseen perinteisten herätysliikkeiden – kuten herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden – asemaa seurakunnassa ja luterilaisten suhdetta muuhun uskonnollisuuteen, esimerkiksi vapaakirkollisuuteen.  

Tutkimuksen tekemiseen on liittynyt myös kuvituksen suunnittelu ja loppuvaiheessa sen toteuttaminen. Teossarjaan sisältyy yhteensä noin 340 kuvaa, joista osa on asiakirjakuvia ja jotka olen valinnut mukaan yksitellen. Kokonaisuuden hallussa pitäminen ei ole ollut aivan yksinkertaista.

Olen pyrkinyt hankkimaan henkilökuvat muiden muassa kaikista vakinaisista papeista ja kirkkomuusikoista. Olen hyödyntänyt monipuolisesti seurakunnallisia tapahtumia valaisevia asiakirja- ja valokuva-aineistoja. 

Valokuvia on ollut käytettävissä tutkimuksen alkuvuosista, 1860-luvun lopulta saakka. Ensimmäisen osan kansikuva esittää kaupunginkirkkoa ja sen ympäristöä eli Kirkkotoria vuonna 1869, toisen osan kansikuva taas tuomiokirkkoa 1930-luvun alkupuolella.

Keskeiset pappisvaikuttajat

Mitkä ovat sitten keskeisiä tutkimustuloksia seurakuntahistoriassa?

Papiston osalta mainitsen aikajärjestyksessä neljä mielestäni merkittävintä kirkonmiestä ja kuvaan jotakin heidän toiminnastaan.

Kirkkoherra, sittemmin tuomiorovasti Waldemar Wallin hoiti virkaansa 1885–1905. Hän kuului pappissäädyssä suomenmielisten ryhmään ja ilmaisi periaatteellisen tukensa suomalaisen kansallisuuden ”korkealle aatteelle”. Toisaalta hän erottui muista suomenmielisistä papeista ajamalla naisten aseman vahvistamista ja yhteiskouluaatetta sekä toimimalla 1900-luvun alussa niin sanotun perustuslaillisen suuntauksen hyväksi. 

Wallin karkotettiin ainoana suomalaisena pappina maasta elokuussa 1903, mutta hän palasi kohta Ouluun ja sai takaisin tuomiorovastinvirkansa. Oulusta hän siirtyi 1905 Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi, josta myös siellä tuli ensimmäinen tuomiorovasti.

Vuonna 1903 kaupunkiseurakunta sai erityisen komministerin, jonka toimenkuva oli samantapainen kuin kappalaisen. Hän sai vastuulleen yhteyksien hoitamisen kaupungissa toimiviin hyväntekeväisyyslaitoksiin ja kristillisiin yhdistyksiin. 

Virkaa tuli hoitamaan pastori Uno Wegelius, joka toimi muun muassa Oulun diakonissakodin sivutoimisena johtajana ja kantoi vastuuta monista vapaan seurakuntatyön muodoista. Wegelius perusti vuonna 1907 Oulun veljeyspiirin kaiken hengellisen työn primus motoriksi ja Nuorten Ystävät -yhdistyksen veljeyspiirin suorittaman sisälähetystyön välineeksi. 

Wegeliukselle tärkeitä seurakunnallisia työmuotoja olivat pakana- ja merimieslähetys, nuorisotyö sekä seurakuntalehti Rauhan Tervehdys. 

Veljeyspiiri toimi ensin allianssikristillisellä pohjalla, mikä tarkoitti läheistä yhteistyötä muun muassa vapaakirkollisten, metodistien, baptistien ja Pelastusarmeijan kanssa. Alkuvaiheen veljeyspiirin korvasi vuonna 1912 Oulun seurakunnallinen veljeyspiiri, joka toimi selvemmin luterilaisen kirkon piirissä. 

Kaiken kaikkiaan Wegelius organisoi maallikkoaktiivisuutta oululaisessa seurakuntaelämässä ennennäkemättömällä tavalla. Hän yhdisti toiminnassaan evankelioivan herätyksen ja radikaalin yhteiskunnallisen vaikuttamisen. 

Seurakunta ja kysymys esikaupunkialueiden siirtämisestä kaupunkiin

1800-luvun loppupuolella nousi pohdittavaksi kysymys Oulun maalaiskunnan puolella sijainneiden esikaupunkialueiden liittämisestä kaupunkiin. Ensimmäisenä pantiin vireille Toppilan ja Tuiran tilojen liitoshankkeet, joista jälkimmäinen toteutui ensiksi. 

1910-luvulla tuomiokirkkoseurakunnassa nousi esille suunnitelma oman rukoushuoneen rakentamisesta Oulujoen pohjoispuolella asuvalle esikaupunkiväestölle. Taustalla oli nuorkirkollinen pyrkimys vahvistaa yleistä seurakuntatietoisuutta ja kansankirkon asemaa yhteiskunnallisten mullistusten keskellä. Lopputuloksena oli Tuiran rukoushuoneen valmistuminen kesällä 1916 seurakunnallisen esikaupunkityön keskukseksi. 

Tuiran rukoushuoneen valmistuminen nosti esille ajatuksen oman papin hankkimisesta sen toiminta-alueelle. Kirkonkokous päätti 1919 anoa, että valtio palkkaisi esikaupunkipapin Alalaanilan, Tuiran ja Toppilan alueita varten. Valtioneuvosto kuitenkin hylkäsi oululaisten anomuksen.

Seuraavaksi Oulusta käsin työskennellyt kuuromykkien matkapappi joutui alistumaan työsuunnitelmansa muutokseen, jonka mukaan hänen tuli käyttää puolet ajastaan toimintaan esikaupunkipappina. Matkapappi piti jumalanpalveluksia Tuiran rukoushuoneessa ja toimi sieltä käsin Merikosken nuorten kristillisessä yhdistyksessä. 

Yritys hoitaa esikaupunkipapin suuritöistä tehtävää sivutoimena osoittautui kuitenkin täysin epäonnistuneeksi.

Valtion sijasta seurakunta kaavaili seuraavaksi yhteistyökumppaniksi teollisuustyöväen keskuudessa tehtävän työn erityisosaajaa Teollisuusseutujen evankelioimisseuraa. Hankkeelle oli kesällä 1921 luvassa taloudellista tukea niin paikallisilta teollisuuslaitoksilta kuin seurakunnaltakin, mutta setlementtipapin tulo Ouluun kariutui asuntokysymykseen. Todellisuudessa teollisuuslaitokset ilmeisesti peruivat tukilupauksensa.

Tuomiokirkkoseurakunta kääntyi vuonna 1926 toisen kerran valtion puoleen saadakseen esikaupunkipapin Tuiraan ja Alalaanilaan. Anomukseen yhtyi tällä kertaa itsenäinen Oulujoen seurakunta, johon kuului esikaupunkialueita. Tämäkään yritys ei tuottanut toivottua tulosta.

Lopulta tuomiokirkkoseurakunta päätti itse huolehtia esikaupunkipapin palkkauksesta. Esikaupunkipapin virkaa alkoi 1927 hoitaa pastori Toivo Kajava, joka huolehti siihen liittyvistä tehtävistä käytännössä eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1954 saakka. Tehtävä tosin muutettiin 1937 kolmannen kappalaisen viraksi. Kajava laski perustan seurakuntatyölle Oulujoen pohjoispuolisilla alueilla ja oli ensimmäinen oululainen työläispappi. 

Kaikkein merkittävin oululainen kirkonmies tarkasteltavalla kaudella oli Juho Abraham Mannermaa. Hän toimi Oulussa ensin vankilasaarnaajana ja vuodesta 1906 lähtien myös tuomiokapitulin asessorina. Mannermaa tuli tunnetuksi siitä, että hän hävisi useissa papinvaaleissa, myös Oulussa toimitetussa kappalaisenvaalissa, vakuuttavammin esiintyneelle kilpailijalle. Vuonna 1915 Mannermaa valittiin kuitenkin Oulun kirkkoherraksi eli tuomiorovastiksi. Virkaan hän astui kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1918. 

J. A. Mannermaa toimi tuomiorovastina vuosina 1918–1936 ja sen jälkeen Oulun toisena piispana kuolemaansa, vuoteen 1943 saakka. Hänellä oli merkittäviä kokonaiskirkollisia ja yleispoliittisia luottamustehtäviä. Hän oli keskeisiä hahmoja suurlakon jälkeen virinneessä uudistusliikkeessä, joka johti muun muassa ensimmäisten kirkkopäivien järjestämiseen Helsingissä tammikuussa 1918. 

Mannermaa järjesti Oulun tuomiokirkossa valtakunnallisten kirkkopäivien hiippakunnallisen sovelluksen Pohjois-Suomen seurakuntapäivät vuonna 1927 ja kantoi päävastuun yleisten kirkkopäivien järjestämisestä ensimmäistä kertaa Oulussa vuonna 1934. Hän toimi 1930-luvulla uutta kirkkoraamattua valmistelevan komitean puheenjohtajana. 

Mannermaa oli myös huomattava oikeistopoliitikko, joka toimi kahteen otteeseen eduskunnassa, molemmilla kerroilla myös ryhmänsä puheenjohtajana.

Mannermaan tunnussanoiksi on luonnehdittu sanoja kansankirkko, isänmaa, kotiseutu ja työ. Näitä tunnussanoja hän pyrki seuraamaan myös tuomiokirkkoseurakunnan esipaimenena. Hän tuli tunnetuksi muun muassa taitavana talousmiehenä sekä kirkkoherrana, joka pyrki edistämään herätysliikkeiden ja erilaisten työmuotojen integroitumista seurakuntaan. 

Tuomiokirkko ja hautausmaa huomion kohteina

Niin kuin kansikuvatkin osoittavat, omistan seurakuntahistoriassa erityistä huomiota kaupunginkirkolle, sittemmin tuomiokirkolle. Kuvaan yksityiskohtaisesti esimerkiksi tuomiokirkon huomattavinta peruskorjausta, joka pantiin toimeen vuonna 1932. 

Jumalanpalvelusaktiivisuus oli Oulussa sinänsä korkealla tasolla: esimerkiksi 1900-luvun alussa kirkkovieraita oli tuomiokirkossa kulloinkin 1 200–1 500 henkeä. 

Käsittelen laajasti myös seurakunnan musiikkielämää, kirkkomuusikkoja, kuorotoimintaa ja urkuja.  

Vaikka kaupunginkirkko oli saanut urut vuonna 1841, musiikkia – muuta kuin jumalanpalvelusten virsilaulua – ei pitkään aikaan hyväksytty normaaliksi osaksi seurakuntaelämää. Esimerkiksi kirkkokonserttien järjestäminen tuomiokirkossa tuli virallisesti mahdolliseksi vasta 1920-luvun lopulla. 

Kirkon ohella kiinnitän huomiota esimerkiksi hautausmaahan ja siellä tavattuihin epätoivottaviin ilmiöihin kuten levottomuuteen ja epäjärjestykseen. Hautausmaa on teema, joka kosketti ja koskettaa edelleen kaikkia oululaisia. 

Keskustan ulkopuolella sijaitsevaa hautausmaata laajennettiin useaan otteeseen asukasmäärän jatkuvasti kasvaessa. Ensimmäinen varsinainen siunauskappeli, joka nykyisin tunnetaan Vanhana kappelina, valmistui vuonna 1923. 

--
Toivon, että seurakuntahistoriani kuluisi oululaisten käsissä ja saisi heidät perehtymään kaupunkinsa rikkaaseen menneisyyteen. - Hannu Mustakallio