1800-luvulla pienten lasten hautakoristeiden valmistaminen oli nuorten tehtävä

Oululainen tyttökoulun opettaja Sara Wacklinin kuvaa lasten hautavaatteista kirjassaan “Sata muistoa Pohjanmaalta” (1844–1845):

“Pikku ruumis käärittiin hienoon valkeaan kankaaseen kuin pilveen. Jos kysymyksessä oli poikalapsi, hänen oli saatava vihreä silkkinöyhtäseppele päähänsä, samalla tavoin valmistettu sauva käteensä ja seppele arkun kannelle. Tyttö sai kruunun päähänsä ja samoin arkun kannelle ja kukkaisoksan pikku käteensä. Vainajan nimi tehtiin kultapunoksesta kiertämällä ja pantiin harsopilveen pään yläpuolelle. Tytön ylle voitiin myös pukea pieni valkea silkkiröijy. Arkku oli tavallisesti keltainen, kuihtuneiden lehtien värinen.”

Tämä kuvaus on hyvin lähellä myös sitä, miten Haukiputaan kirkon lattian alle haudatut lapset on puettu. Hautauksissa on nähtävissä selkeää unen ja taivaan symboliikkaa. Arkku sisustettiin sängyksi, jossa vainaja saattoi levätä ja odottaa ylösnousemusta. Wacklinin kuvaus lasten ruumiskoristeiden tekemisestä viittaa usealla tasolla siihen, että puhtaudella oli symbolinen merkitys lapsen hautaamisessa. Koska lapsikuolleisuus oli suurta, yhteisöillä oli useita tapoja, joiden avulla heidän oli helpompi ymmärtää ennenaikaista kuolemaa sekä hallita sitä tunteellisesti. Tällaisena voidaan nähdä myös Sara Wacklinin tarina, jossa hän toteaa, että neitsytkummi oli velvollinen kustantamaan pienen lapsen ruumiskoristeet. Hän kirjoittaa:

“Vaikka vanhat ankarat tavat kielsivätkin eri sukupuolta olevia nuoria kohtaamasta toisiaan yksikseen, tarjoutui tähän silti useita tilaisuuksia. Näitä oli ruumiskoristeiden valmistaminen. [...] Nuori neitsytkummi keräsi silloin aina ystävänsä pikku kesteihin, koska nämä saattoivat auttaa häntä ruumiskoristeiden valmistamisessa. Tässä työssä valvottiin koko yö.

Tällöin oli nuorilla herroilla, jotka useimmiten olivat veljiä tai sukulaisia, vanhastaan oikeus saapua tyttöjen pariin eikä tätä iloista tilaisuutta milloinkaan lyöty laimin. Kukaan ei silloin ajatellut kuolemaa. Työskenneltiin, lörpöteltiin, punottiin nauraen kuolinseppele, ja seurauksena oli usein, että pian sen jälkeen saatiin sitoa morsiusseppele.”

Nämä valvomattomat olosuhteet johtivat siis Wacklinin mukaan usein häiden suunnitteluun. Nämä kokoontumiset eivät olleet hiljaiset ja hartaat. Iloinen ilmapiiri on tehnyt tilaisuudesta rennon ja positiivisen tavan kanavoida, kontrolloida ja ymmärtää surun ja epävarmuuden tunteita, joita lasten kuolema epäilemättä aiheutti.

Arkun valmistaminen on voinut olla nuorille terapeuttinen kokemus. Kun katsomme lasten hauta-asuja voimme mahdollisesti nähdä nuorten tyttöjen ja naisten kädenjäljen. Vaikka koristeet ovat kauniita ja tekstiilit kauniisti ja huolella laskostettu ja silitetty, ikään kuin jokainen yksityiskohta olisi mietitty tarkkaan, nopeus ja epätarkkuus ovat selkeästi nähtävissä ompeleissa. Arkeologista materiaalia katsoessa on helppo kuvitella, että ompelutyö olisi tehty jutellessa toisten nuorten kanssa. Koska lapsia pidettiin viattomina ja puhtaina, oli ehkä luonnollista antaa valmistelut tehtäväksi rippikoulun käyneelle (13–15-vuotta), mutta naimattomalle kummille. Tilaisuus oli osallistujille erityinen, jokapäiväisestä elämästä poikkeava ja sellaisena todennäköisesti loi pysyviä muistoja näille nuorille. Koska erityisesti pienten lasten kuolema oli hyvin yleistä, ei ole yllättävää, että yhteisöt halusivat sosiaalistaa heidän nuoriaan hautaamisrituaalien kautta. Ne helpottivat nuorten tunteiden käsittelyä ja valmistivat heitä heidän tulevaan rooliinsa vanhempina. Monet tulivat hyvin todennäköisesti menettämään lapsen tai useampia.

Vaikka nuoret Wacklinin mukaan ovat arkkua valmistelleet, he eivät missään nimessä olleet tekemisissä kuolleen lapsen ruumiin kanssa. Lapsen pukeminen ja arkkuun asettaminen tehtiin hiljaisuudessa ja siitä oli vastuussa vanhempi menopaussin ohittanut kuolemaa pelkäämätön nainen. Raskaana oleva nainen ei nimittäin saanut koskea vainajiin, sillä kalman kalpeuden pelättiin siirtyvän syntymättömään lapseen.