Lattianalaisen tilan löydöt

Elokuussa 1996 Oulun yliopiston arkeologien suorittaman inventoinnin yhteydessä kerättiin Museoviraston kehotuksen mukaisesti eteen tulevat irtolöydöt. Etenkin valon ja tilan vähäisyyden vuoksi suinkaan kaikkia esineitä ei voitu havaita. Esimerkiksi hiekkaan hautautuneista esineistä ei ole tietoa. Löytöjä ei myöskään kerätty arkkujen sisältä. 

Lastujen ja muiden puunkappaleiden joukosta löydettiin rahoja, papereita teksteineen, rautanaulankappaleita sekä nuppineuloja. Osa teksteistä on päivätty ja ne ajoittuvat kirkkohautakauden jälkeiseen aikaan, lähinnä 1900-luvun alkuun. Muutamissa lappusissa esiintyy kolminumeroisia lukuja, jotka lienevät virsinumeroita: erityisesti virsi 177 ja sen yhdeksäs säkeistö vaikuttaa olleen suosiossa: "Oi, Herra Sebaot, Mua korwas kuulkohot. Lewitköön waltakuntas, Enetköön seurakuntas; Suo jäsenes mun olla Ja autuaasti kuolla!" - Vuoden 1886 Suomalainen wirsikirja, virsi 177:9.

Runkohuoneen keskiosan alla on, noin 80 litran vetoisen, ja halkaisijaltaan noin 50 senttisen entisen tervatynnyrin jäännökset, joihin oli kaiverrettu nimikirjaimiksi tulkitut ”D. E.”. Suurin osa 41 rahalöydöstä tavattiin sen läheisyydestä. Tunnistetut rahat olivat pääasiassa 1700-luvulla (1715–1763) käytössä olleita kuparikolikoita, jotka vaihtelivat arvoltaan puolesta äyristä kahteen. Lisäksi löydettiin muutamia taalareita. Seasta löytyivät myös kupari- ja hopeakolikko autonomian ajalta. Kuparipenni ajoittuu vuodelle 1866, jolloin Suomen markka laskettiin liikkeelle. Tuorein lattian alta löytynyt raha on vuoden 1890 hopeinen 25-penninen.

Vanhimmat kolikot lienevät päätyneen lattian alle kirkkohautausaikaan – samoin kuin nuppineulat, sekä löydetty liitupiipun varsi. Ne on mahdollisesti kerätty alapohjan eri osista yhteen paikkaan vasta 1900-luvun remonttien yhteydessä. Todennäköisesti osa rahoista on joutunut lattian alle vierittyään kadoksiin kolehdin yhteydessä. 

On kuitenkin mahdollista, että niin kolikot kuin virsinumerolaput, on ujutettu lattialankkujen välistä tarkoituksella. Länsi-Suomessa nimittäin uskottiin kirkonväkeen, joka ymmärrettiin joko kirkoissa asuvina kuolleiden henkinä tai yleisesti kuoleman voimana. Uskomus liittynee kirkkohautauksiin, sillä kirkonväki kuvataan yleensä pahanhajuiseksi, mustaksi tai harmaaksi, jäseniltään vääntyneeksi ja valkoisiin pukeutuneeksi kansaksi, joka joskus saattoi olla läpinäkyvää tai näkymätöntä. Sihisevän, suhahtelevan ja huokailevan kirkonväen kohtaaminen aiheutti heidän tielleen osuneelle tuskaa. Historialliset lähteet viittaavat siihen, että kirkonväkeä ja vainajia pyrittiin lepyttämään kolikoilla, etenkin niissä tapauksissa, joissa arkuista on haettu ruumiinosia, puulastuja tai arkkuja ympäröivää maata. Näitä saatettiin hakea taikoihin, joiden tarkoituksena oli auttaa kotitalouksia taloudellisesti tai parantaa sairauksia. Tällaiseen toimintaan viitannevat esimerkiksi Hailuodon kirkon alta löytyneet kankaaseen tai paperiin käärityt kolikot.