Katse

Miten hienosti ihminen onkaan suunniteltu. Vastasyntynyt näkee noin reilun parinkymmenen sentin päähän. Se on suunnilleen se etäisyys, joka sylissä olevalla vauvalla on vanhempansa kasvoihin. Jo varhain pieni ihminen alkaa etsiä kasvoja. Leikkivä taapero saattaa olla kaukana huoneen perällä, kun hän välillä kääntää katseensa ja etsii tuttuja kasvoja. Jos lapsi löytää sieltä hyväksyvän katseen ja tutun hymyn, voi hän jatkaa puuhaansa. Olen olemassa. Olen tärkeä. Olen turvassa. 

Hyväksyvän katseen kaipuu ei katoa meistä vuosien varrella. Muistatko milloin joku katsoi sinuun niin, että tunsit sisälläsi: ”Hän näkee minut”.  Minkä ilon ja hyvän olon tunteen tuo pienikin kokemus nostaa sydämeen! Nähdyksi tullut ihminen tuntee olevansa olemassa. Tarve tulla nähdyksi omana itsenään ei katoa, vaikka iän myötä kohtaammekin suljettuja katseita ja ohi katsomista. Se, että joku katsoo minua hyväksyvästi, luo minuun toivon. Toivo ei synny minusta itsestäni. Koko elämäni opettelen tuota katsetta ja koko elämäni kaipaan tuota katsetta.

Minulle on tullut rakkaaksi Herran siunaus. Nuo ihanat sanat, jotka kuulen jokaisessa jumalanpalveluksessa tai sanat, joihin saan liittyä työssäni sairaan tai kuolevan kanssa. Erityisesti ajattelen kohtia, joissa sanotaan: ”Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle” tai ”Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan”. Jumala näkee minut. Olen olemassa. Olen rakastettu. Jeesuksen Kristuksen armahtavassa katseessa kohtaan hänet, joka tuntee minut pimeintä sopukkaani myöten ja silti rakastaa ja tekee minut näkyväksi. Tuo katse kannattelee minua, kuin äidin tai isän käsivarret ympärilläni. 

Marja Keskitalo
Sairaalapastori

Kirjoitus on julkaistu Forum24-lehdessä 11.5.2022
 

Ota yhteyttä

Sairaalapastori (50 % työaika 31.5.2022 saakka)
Oulun seurakuntayhtymä
Seurakuntatyön erityispalvelut
PL 122
90101 Oulu