Varhaismodernit hautajaistavat ja kirkkohaudat

Varhaismodernit hautajaiset olivat tärkeitä sosiaalisia tapahtumia, jotka järjestettiin varoja säästämättä. Haudan sijainti osoitti yksilön ja perheen aseman. Sillä, missä osassa kirkkomaata tai kirkon alapohjaa hauta sijaitsi, oli merkitystä. Kirkon pohjoispuolelle hautaamista vältettiin ja arvokkaimmat hautapaikat sijaitsivat kirkkojen lattioiden alaisissa kammioissa – kaikkein arvokkaimmat kuorin alla. Tyypillisesti sieltä viimeisen leposijan saivat papit perheineen. 

Kirkkoon hautaamisen perinne juontaa esikristilliselle ajalle ja marttyyrikulttiin. Kristityt ryhtyivät hautaamaan omaisensa marttyyrien hautojen läheisyyteen. Marttyyrien hautoja taas kunnioitettiin niille perustetuin kirkoin. Myöhemmin tapa haudata kirkon alle ja yhteyteen levisi myös sellaisiin paikkoihin, joissa marttyyrien hautoja ei ollut. Ensimmäiset viitteet pappien hautaamisesta nykyisen Suomen alueen kirkkoihin ajoittuvat 1200-luvulle. Pian muutkin yläluokkaiset vainajat olivat oikeutettuja kirkkohautaan ammattinsa, sukulaissuhteidensa, vaurautensa tai asemansa perusteella. Alkujaan tapa teki eron yhteiskuntaluokkien välille ja mahdollisti varallisuuden ja aseman esittelyn yhteisön merkittävimmällä paikalla. Seurakuntalaiset myös kokivat, että kirkon huomassa rauhaisa lepo oli taattu. 

Kirkkohaudat pysyivät harvinaisina 1600-luvulle saakka. Vasta 1700-luvulla, jolloin kirkkohautaustavan suosio saavutti lähes kestämättömän huippunsa, kirkkohaudat yleistyivät rahvaankin joukossa, vaikka kirkkohaudan avaamismaksu oli kirkkopihahautaa korkeampi. Taloudellinen hyöty houkutti seurakuntia niiden myyntiin ja tapa oli käytännöllinen talvisin, kun haudankaivu jäiseen maahan oli vaivalloista. Pian ongelmia aiheuttivat tilanpuute pienten kirkkojen alla ja haudoista uhkunut kalmanhaju, jonka pelättiin aiheuttavan tauteja. Huolista pontta saanut vastustus johti tiukempaan kontrolliin ja hiljalleen tavan lopettamiseen useissa seurakunnissa. Lisäksi kirkkoon hautaaminen vaati lattiarakenteiden toistuvaa purkamista, mikä saattoi vahingoittaa niitä. Juuri tähän seikkaan vedoten useissa seurakunnissa, joissa kirkkoja rakennettiin tai remontoitiin 1700-luvun puolivälin jälkeen, kirkkohautauksista päätettiin rakennustöiden yhteydessä omaehtoisesti luopua. Näin on käynyt Haukiputaallakin.

Monin paikoin tapaa kuitenkin edelleen jatkettiin. Vuonna 1779 papisto ehdotti sille kieltoa ja vuonna 1783 kuningas kielsikin uusien kirkkohautojen myymisen. Ruotsissa tapa kiellettiin lopullisesti vuonna 1815 ja Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa vuonna 1822. Paikoin kirkkoon hautaamisen huhutaan silti jatkuneen jopa 1900-luvun ensivuosikymmenelle ainakin väliaikaishautausten muodossa. 

Kun kirkkoon hautaaminen lopetettiin, ensin ne, joilla oli varaa, rakennuttivat kirkkomaille sukuhautakammioita. Ne ikään kuin muistuttivat kirkkohaudan suomasta turvasta toisella tavalla kuin pelkkä maahan kaivattu kuoppa. Lisäksi 1700-luvun lopulta alkaen hautausmaita alettiin siirtää pois kirkon välittömästä yhteydestä, toisinaan jopa kaupunkien rajojen ulkopuolelle, kuten Oulussakin tehtiin. Myös tämä uudistus on vaatinut muutoksen omaisten ajattelussa. He saattoivat alkuun kokea kaukana kirkon suojasta sijainneen haudan monessa mielessä turvattomammaksi.