Kärsivä ei kysy papin sukupuolta
Työ Oulun yliopistollisessa sairaalassa tuntui teologin koulutuksen saaneesta Lusikasta puolinaiselta.
”Olin työssäni tekemisissä perheiden kanssa, mutta en voinut kastaa heidän lapsiaan. Kuolevien potilaiden hautaan siunaamispyyntöihin en voinut vastata. Työ jäi aina jotenkin kesken.”
Lusikka päätti pyytää pappisvihkimystä. Sitä edelsi sisäinen kamppailu, sillä naisten toimimista pappeina vastusti vielä moni, osa Lusikan ystävistäkin. Kuinka toimia tehtävässä, jota kaikki eivät hyväksyisi? Säilyisivätkö ystävyyssuhteet?
Vahva sisäinen kutsumus voitti. Kun Hannele Lusikka sai pappisvihkimyksen Lapualla vuonna 1992, osa ystävistä katkaisi suhteet. Ensimmäisinä vuosina Oulun hiippakunnan naispapit hakivat tukea toisiltaan. Tämä tuntui tärkeältä etenkin, kun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei hyväksynyt naisten pappisvihkimystä.
”Pidimme yhteisiä kokoontumisia, sillä koimme, ettei meillä ollut piispaa. Samuel Salmen tultua piispaksi tapaamisille ei ollut enää samanlaista tarvetta. Tunsin vihdoin, että minäkin saan olla olemassa pappina. Se oli vahva kokemus.”
Sairaalapastorina Hannele Lusikka on tavannut vain yksittäisiä potilaita, jotka ovat toivoneet kohdalleen miespappia. Pastori on huomannut, että kärsimyksen hetkellä papin sukupuolella ei ole merkitystä, ei edes asioihin muuten jyrkästi suhtautuvalle ihmiselle.
”Kun ihmisellä on todella vaikeaa, silloin olennaisinta on kirkon hengellinen ja henkinen tuki.”
Lusikka uskoo, että kirkossa tulee aina olemaan naisen pappisvirkaa vastustavia. Hänen mukaansa avarana itseään pitävässä kirkossa tulisi olla tilaa myös heille.
”Allekirjoitan psykoanalyyttisen ajattelutavan, jonka mukaan nämä asenteet kumpuavat ihmisen varhaisista vuorovaikutussuhteista eli ne ovat syvällä sisimmässä.”
kuva: Marita Ahlgren
Julkaistu 6.3.2018.
6.3.2018 12.33