Matkalla ja perillä

Kuva: Jarmo Korhonen

Oulun tuomiokirkon paikalla on vuosisatojen ajan ollut kirkko. Aluksi rukoushuonemainen, sitten kasvavan tervakaupungin tarpeisiin mitoitettu. Samalla paikalla on ollut myös Oulun ensimmäinen koulu ja tietysti kirkkotarha, jonne oululaiset haudattiin odottamaan ylösnousemuksen päivää. 

Tältä, maanmuotojen puolesta lähes olemattomalta kirkonmäeltä, on siis lähdetty monenlaisille matkoille. On ristitty elämänmatkalle, astuttu opintielle, haettu siunausta avioliittoon, ja lopulta lähdetty siunattuna iäisyysmatkalle. Lukuisia arkisempia lähtöjä ja paluita on vuosisatojen varrella mahtunut ihmiselämän isojen kilometritolppien ja matkaanlähtöjen väliin.  

Jokainen meidän lähtömme, matkamme ja perillepääsymme on kuin pieni pyhiinvaellus. Itse elämäkin! Eikä lopulta niin pieni. 

Matka on kaunis kulkea, kun vierellä on kumppaneita. Määränpää on hyvä saavuttaa, kun polun on kulkenut aidosti ja todesti, muita matkakumppaneita ja itse polkua kunnioittaen.  

Kun tänään astun tähän kirkkoon, tulen usein Kajaaninkadun ovesta. Siitä kuljen pian kupolin alle. Se on neljänkymmenen metrin korkeudessa. Sen takana on taivas, jonka ikkunat näyttävät milloin valoisana, milloin varjoisana.  

Kun käännyn keskiristiltä oikealle, itään päin, kuljen alttarille. Kuinka monet askeleet ovat sinne kulkeneet, raskaina tai iloisina, irti maasta tai multa-anturoin. Nyt on minun vuoroni. Kohta jonkun toisen. Nämä askeleeni liittävät minut vuosituhantiseen ketjuun, pyhän matkaevään ääreen. Taas jaksan jatkaa!    

Kirkon puulattia on kaunis. Siihen jää ajan saatossa painaumia, jälkiä kulkijan saappaista, kuorokorokkeista ja korkkareista. Ympäröivät kiviseinät ovat kestäneet palotkin. Kirkkotarhassa nukkuvat he, joiden matkasauva on laskettu.  

He ovat jo perillä. Me matkalla, pyhällä sellaisella. 

Siunattuja askeleita Sinulle ja läheisillesi!

Satu Saarinen,
tuomiorovasti