Onko meillä oikeus toivoa?

Tutustuin kirjailija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan ajatteluun neljäkymmentä vuotta sitten tehdessäni muutaman luokkatoverini kanssa kuunnelman hänen kirjastaan Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979). Linkolan pessimismi, ehdottomuus ja radikalismi tekivät minuun suuren vaikutuksen. Kuhmoisten profeetan seuraajaksi minusta ei kuitenkaan ollut. Linkolan elämänasenne näyttäytyi nuorelle ihmiselle liian synkkänä ja toivottomana.

Viime vuosina olen alkanut tiedostaa, mikä viisaus sisältyy linkolalaiseen pessimismiin. Toistuvat uutiset rankkasateista, hirmumyrskyistä ja metsäpaloista eri puolilla maailmaa kertovat, että perusteettomaan optimismiin ei ole aihetta. Olisiko Linkola sittenkin oikeassa todetessaan, että ekokatastrofi on väistämätön, että ”ihmislajilla on vain yksi ainoa tie, sama, jota hirmuliskot, mammutit ja monet muut etevät lajit ovat kulkeneet”? Se on selvää, että ihmiskunnan tulevaisuus on epävarma.

Onko puhe toivosta enää oikeutettua? Ekokatastrofin uhatessa joudumme myöntämään, että aina ei ole toivoa. On mahdollista, että ihmiskunta ei kykene ratkaisemaan ympäristökriisiä. Linkolalainen pessimismi saattaa olla nyt suositeltava elämänasenne, sillä me emme tarvitse tyhjiä lupauksia ja vastuutonta puhetta planeetan pelastamisesta. Sen sijaan tarvitsemme epätoivoa, taitoa osata laskea päivämme oikein ja tyyneyttä hyväksyä elämän katoavaisuus.

Ihminen ei olisi kuitenkaan ihminen, jos hän ei toivoisi, vaikka toivoa ei ole. Kirjailija Juhani Rekola sanoin ”Seisomme horjuvalla pohjalla, ja vain siitä katsomme ikuisiin tähtiin.” 

Päivi Jussila
Tuiran seurakunnan pappi
 

Kirjoitus on julkaistu Forum24-lehdessä 4.5.2022.

Ota yhteyttä

Kappalainen
Tuiran seurakunta
Myllytie 5
90500 Oulu

Aikuistyö (Ikääntyvät aikuiset).