Ari Savuojan väitöksen aiheena Ihmeet

Oulun ev.-lut. seurakuntien yliopistopastori Ari Savuoja väittelee teologian tohtoriksi uskonnonfilosofiaan kuuluvalla tutkimuksella Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa.

Väitöstilaisuus on lauantaina 27.10.2007 klo 10 Helsingin yliopiston päärakennuksen auditorium 14:ssä.

Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa

Tutkimuksessa analysoidaan ihmeistä käytyä englanninkielistä filosofista keskustelua vuosina 1965-2005. Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää, ovat olleet tuon keskustelun kaksi pääkysymystä. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia vastauksia näihin kysymyksiin on annettu, millaisia perusteita vastauksille on esitetty ja minkälaisia filosofisia taustaoletuksia keskusteluun on piiloutunut.

Keskustelua käytiin enimmäkseen siitä, mitä ihmeistä voidaan tietää, ja siinä näkyi selvästi kiista ihmeiden kannattajien ja vastustajien välillä. Kiista tuli ymmärrettävämmäksi, kun paljastui, että sen taustalla on keskustelijoiden vastakkaiset oletukset joistakin keskeisistä ihmeiden määrittämiseen ja tietämiseen vaikuttavista seikoista.

Ihme ymmärrettiin tai määritelmiin hyvin monella eri tavalla. Keskustelijat eivät olleet aina selvillä, minkälaisesta ihmeestä kulloinkin oli kyse. Jokaisessa käsityksessä korostui jokin seuraavista neljästä päämerkityksestä: 1) ihme on erittäin myönteinen tapahtuma, 2) ihme on luonnonlain rikkova tapahtuma; 3) ihme on selittämätön tapahtuma ja 4) ihme on yliluonnollisen Jumalan teko. Ihmeen määrittämiseen vaikuttivat ratkaisevasti keskustelijoiden erilaiset käsitykset muiden muassa siitä, mikä merkitys tulkinnalla saa olla totena pidetyn tiedon sisältöön, ja siitä, onko yliluonnollisia asioita lainkaan olemassa vai pitäisikö kaikki asiat ajatella luontoon kuuluviksi.

Myös käsitykset siitä, mitä ihmeistä voidaan tietää ja tulisiko niihin uskoa, vaihtelivat suuresti. Ihmeitä koskeneet tieto-opilliset näkemykset selvenivät, kun kävi ilmi, että pieni osa keskustelijoista ei pitänyt tarpeellisena etsiä kaikille samanlaisia perusteluita joko uskoa tai olla uskomatta ihmeisiin. Suurimman joukon päämäärä oli kuitenkin löytää kaikkia osapuolia sitova yleinen kanta. Tällaista pyrkimystä kutsutaan tutkimuksessa evidentialismiksi. Evidentialisteista suurin osa halusi puolustaa ihmeitä ja pienempi osa etsi perusteita olla uskomatta ihmeisiin. Kummassakin joukossa oli niitä, jotka ajattelivat hyvin jyrkästi, ja niitä, jotka olivat lievempiä kannoissaan. Käsitykset ihmeitä koskevasta tiedosta vaihtelivat ensisijaisesti sen mukaan, minkä ajateltiin olevan paras keino saada luotettavaa tietoa. Monet halusivat turvautua tieteeseen. Toisten mukaan tiede voisi todistaa, toisten mukaan kumota ihmeet. Jotkut ajattelivat terveen järjen ja omakohtaisen kokemuksen olevan paras tae uskoa ihmeen tapahtuneet. Monet sen sijaan eivät katsoneet voivan olla varmaa tietoa ihmeistä, mutta korostivat, että niihin uskominen on mahdollista, koska kukaan ei ole todistanut ihmeiden tapahtumista järjenvastaiseksi tai epätieteelliseksi. Vain muutama keskustelija halusi löytää ratkaisut ongelmiin maltillisesti, eri näkemyksiä vertailemalla ja suhteellistamalla ne näkemysten esittäjien taustoihin.