Kirkko ja mielipiteet

Miksi ihmeessä kirkon työntekijöiden on niin vaikea olla mitään mieltä mistään mikä koskettaa uskoa ja oppia. Miksi pitää pyrkiä olemaan kaikille mieliksi lausumalla ”toisaalta mutta samalla toisaalta”.

Normaali ihminen kuulee tämän: ”kirkko ei siis ole mitään mieltä.” Ei meiltä odoteta, että me hymistelemme ja tuemme kaikkea mitä maailmassa liikkuu. Meidän ei tarvitse olla kaikkien asioiden vastausautomaatteja mutta ei meidän myöskään tarvitse hävetä oppiamme.

Seurasin televisiosta ohjelmaa, jossa käsiteltiin helvettiä ja taivasta. Haastateltavana oli pappeja monelta päin Suomea. Vain yksi, nimittäin Kari Kuula Kuopiosta, sanoi selvällä suomenkielellä miten hän ajattelee ja uskoo.

Jos pappi kieltää kadotuksen olemassaolon, niin mikä merkitys Kristuksella ja Hänen pelastustyöllään sitten on. Yleisesti vedotaan Jumalan rakkauteen, joka ei ketään heitä kadotukseen. Eikö yhtälailla ole Jumalan rakkautta se, että Hän ei pakota ketään uskomaan itseensä eli ihminen valitsee polkunsa? Miksi me haluamme kieltää sen mikä ei ole miellyttävää?

Onko kirkon työntekijöiden ristinä alemmuuden tunne ja nöyristely järjen valtaa korostavan ajattelun edessä. Lähdemmekö joko liian löysästi keskustelussa siihen ajattelumaailmaan, jossa perinteinen valistuksen jälkeinen ihmisen ymmärrystä korostava maailmankuva on ainoa todellinen. Onko meidänkin ajattelumme sidottu vain siihen, että ainoastaan se, minkä voi todentaa erityisesti luonnontieteen menetelmin voi olla hyväksyttävissä ja uskottavissa. Muu on vain historian aamuun ja ihmisen kehittymättömyyteen liittyvää mytologiaa. Vai sorrummeko me amerikkalaisperäiseen halpahintaiseen selittelyyn, jossa jo maalaisjärkikin nousee ihmettelemään ajatuksiamme.