Seurakuntarakenteen teologiaa, Juha Kauppinen

Seurakuntarakenteen teologiasta

Selvittelijä Juha Kauppinen

Seurakuntarakenteen teologian asiantuntijana on Suomessa käytetty teol.tri Jaakko Ripattia. Hän kirjoitti teologisen pohjapaperin ns. Huotarin komitealle ja on ollut taustalla kirkolliskokouksen perustevaliokunnan tätä aihealuetta koskevien mietintöjen laadinnassa. Laajimmin Ripatti on käsitellyt asiaa piispa Juha Pihkalan juhlakirjassa Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja 2006).  Artikkelin nimi on Kaitsettavat seurakunnat kuntarakenteen murroksessa.

Ripatti toteaa ensiksikin, että 1960-luvulta lähtien on kansainvälisessä keskustelussa selvitetty sopivan missionaarisen rakenteen hahmottamista kirkolle ja seurakunnalle. Tällöin on tähdennetty, että kirkon rakenteita on jatkuvasti tutkittava muuttuvan maailman keskellä. On sellaisia konstitutiivisia rakenteita, jotka kirkon on aina säilytettävä ja sellaisia rakenteita, jotka ovat muutettavissa.

Seurakunta on Ripatin mukaan kiinnostava käsite erityisesti kahdesta syystä. Ensiksikin se sisältää edellä mainitun yhdistelmän kirkon muuttumattomasta substanssista sanan ja sakramenttien luomuksena ja sellaisista asioista, joita on syytä alistaa jatkuvan reformin kohteeksi. Toiseksi on varhaiskirkosta lähtien ollut tietty jännite seurakunnan roolissa evankeliumin julistamisen subjektina ja/tai objektina.

Kun seurakunta on luterilaisen näkemyksen mukaan siellä, missä armonvälineet vaikuttavat, se merkitsee, että seurakunta on palvelijoineen kaikkineen evankeliumin objekti. Kun seurakunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein hoidetaan, nousee esiin seurakunnan subjektiluonne. Seurakunnan rakennenäkökulmasta pitää Ripatin mielestä kysyä, voivatko maailman suurimmat seurakunnat olla missään mielessä toiminnan subjekteja. Mitä yhteenkuuluvuutta tuntevat 20.000-50.000 paikallisseurakunnan jäsentä? Mikä on se ”kirkon asia”, jota seurakunnan toiminnan subjektina tulee edistää?

Tunnustuksensa mukaan kirkko on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Kirkolliskokouksen hyväksymän katekismuksen määritelmän mukaan kirkko on yksi, koska sillä on yksi herra ja yhteinen usko. Kirkko on pyhä, koska Pyhä Henki vaikuttaa sen keskuudessa. Kirkko on yhteinen, koska se on lähetetty palvelemaan Jumalan sanalla kaikkia kansoja. Kirkko on apostolinen, koska se elää Jeesuksen ensimmäisten opetuslasten välittämästä evankeliumista. Kristittyjen yhteys ei ole tapojen eikä inhimillisten perinteiden samanmuotoisuutta.

Kirkko on maailmanlaajuinen yhteisö. Se on samalla kertaa näkymätön Hengen yhteys ja ulkoisesti havaittavissa oleva yhteisö. Ulkoisesti havaittavaan yhteisöön kuuluvat sekä ”todelliset jäsenet” että ne, jotka ovat kristittyjä ”vain nimeltä”.

Pyhä Henki luo kirkon ja ylläpitää sitä sanan eli evankeliumin ja sakramenttien välityksellä. Nämä armonvälineet ovat kirkon olennaisrakenteen eli konstitution elementit. Samalla ne ovat kirkon tuntomerkit sekä kirkon ja seurakunnan rakenteen muuttumattomat osat. Pyhän kasteen sakramentti on tehnyt kaikista kirkon jäsenistä ”pyhän papiston”, jolla on esteetön pääsy Jumalan ja Jumalan sanan luo sekä velvollisuus palvella lähimmäisiään ja yhteisöään Jeesuksen opetuksen mukaisesti. Kirkon jäsenten uskon ja rakkauden vahvistamiseksi Kristus on asettanut kirkon viran, jonka tehtävänä on palvella ja innostaa. Kirkon virka liittyy armonvälineiden hoitamiseen ja on siksi osa kirkon konstitutiota.

Paikalliskirkon ja -seurakunnan on järjestettävä organisaationsa siten, että luodaan mahdollisuudet pelastavan uskon syntymiselle ja edellytykset missionaarisen palvelutehtävän toteuttamiselle. Tämä merkitsee kiinteitä muotoja, kun ajatellaan olennaisrakenteelle (sanan ja sakramenttien hoito sekä siihen tarvittava virka) tarpeellisia ratkaisuja. Kirkon elämän ja toiminnan muulle rakenteelle avautuu hyvinkin vapaita menettelytapoja.