Pääsiäissaarna 2010, Karjasillan kirkko, Lk 24:1-12
”Kristus nousi kuolleista. kuolemallaan kuoleman voitti. Haudoissa oleville elämän antoi”. Pääsiäisen riemuviesti kaikuu kristikunnassa kaikkialla maailmassa. Voimme yrittää sanottaa pääsiäisen merkitystä kuvaamalla sitä uudeksi aluksi, juhlien juhlaksi tai vaikkapa alkuräjähdykseksi. Kaikki nämä ilmaisut tavoittavat jotakin ja kuitenkin vain vähän pääsiäisen merkityksestä.
Pelastushistorian käännekohdissa varsinainen toimija on Jumala. Ihminen on lahjan vastaanottaja. Jumala organisoi juhlan. Enkelit laulavat jouluyönä: ”Älkää pelätkö! Teille on syntynyt Vapahtaja.” Kolmannen päivän aamuna Herran enkelit ovat jälleen liikkeellä. Pelästyneet saavat kuulla taivaallisen ilosanoman: ”Ei hän ole täällä. hän on noussut kuolleista”.
Evankelista Luukas ottaa pääsiäissaarnassaan luupin alle oppilas Pietarin reaktion. Naiset kertovat kokemuksistaan aamun varhaisina hetkinä. Pietari ei naisten juttuja usko. Kuitenkin hänessä herää uteliaisuus. Josko sittenkin on tapahtunut jotakin käsittämätöntä. Pietari juoksee haudalle. Hän näkee käärinliinat. Hän ihmettelee, mitä on tapahtunut.
Onko meissä tilaa ihmettelylle? Helsingin Sanomissa oli piinaviikon alkupäivinä kolumni, joka oli otsikoitu ”Kannattaa uskoa vahvan sisällön voimaan”. Kolumnin kirjoittaja, päätoimittajan tehtävät jättävä Janne Virkkunen kertoi mieltyneensä 1600-luvun ranskalaisen filosofin, Descarten näkemykseen, jonka mukaan ihmisen tärkein tunne on ihmettely. Ihmettely on tila, jossa voimme kohdata jotakin ennakko-odotuksiimme ja arvojärjestelmäämme sopimatonta. Ihmettelyyn kykenevä pystyy havaitsemaan sen, mitä ei osannut odottaa eikä ennakoida, sekä sellaisen, minkä otaksui toisenlaiseksi. Descarten mukaan ihmettelyn kyky on kaiken oppimisen ja maailmaa koskevan tiedon ehto.
Ajattelen että Descartes on oivaltanut olennaisen, kun hän korostaa ihmettelyn merkitystä edellytyksenä uuden suunnan löytämiselle. Ajattelen myös että ihmettelyn läheinen kumppani on rukous. Rukoukseen turvautuminen kertoo, että en ymmärrä sitä mitä on tapahtunut. Rukous kertoo oman rajallisuuden tunnistamisesta. Ihmettelyyn liittyvä rukous on nöyrä pyyntö: ”Herra, tartu sinä käteeni ja taluta, kanna ja vie eteenpäin.”
Jeesuksen tyhjällä haudalla olemme inhimillisen tiedon rajoilla. Ylösnousemus on ihme, jota tiede ei kykene todistamaan eikä kumoamaan. Kun emme voimme tietää, voimme ihmetellä. Onko meissä tilaa ihmettelylle vai onko kuvamme todellisuudesta niin kapea, että siihen mahtuvat vain ne asiat, jotka voimme mitata ja joille löytyy ns. luonnollinen selitys?
Vaikka tilaa ihmettelylle ei löytyisi, on kuitenkin historiallinen tosiasia, että pitkäperjantain mustan yön lamaannuttamat Jeesuksen seuraajat kokivat kolmantena päivänä uuden alun. He saivat voiman, joka kantoi viemään sanomaa eteenpäin. Jeesus on Herra! Hän elää! Jumala on herättänyt hänet kuolleista.
Miljoonat kristityt todistavat Herran kulkemisesta rinnalla, ihmeellisestä voimasta heikkoudessa, osallisuudesta elämän kipuihin, ilojen ja murheiden jakamisesta sekä läsnäolon kokemuksesta. Eikö tämä kaikki ole riittävä näyttö siitä, että Kristus on totisesti ylösnoussut. Kuitenkin on niin, että tämä kaikki kirkastuu vain sille, jonka silmät Jumala on saanut avata.
Evankelista Luukas jatkaa tänään kuulemaamme kuvausta kolmannen päivän iltahetkiin saakka. Hän kertoo Emmauksen tien kulkijoista, jotka eivät tunnista seuralaistaan. Ylösnoussut kuulee matkalaisten rukouksen. ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan”. Kristus jää aterialle. Hän ottaa leivän, kiittää Jumalaa, murtaa leivän ja antaa heille. Silloin heidän silmänsä aukenevat ja he tuntevat hänet. Tämä sama kohtaamisen ihme tapahtuu tänään, kun Ylösnoussut Kristus lähestyy meitä pyhässä Sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Jeesus herättää ihmettelevässä kulkijassa elävän uskon. Kun pääsiäisen ylösnousemussanoma on koskettanut, olemme ylittäneet tietämisen rajan ja siirtyneet uskon todellisuuteen.
Usein toistetaan iskulausetta ”Kirkko on siksi että täällä kuollaan.” Tähän on syytä lisätä, että kirkko on myös siksi, että täällä eletään. Ylösnousemususko on kristillisen todellisuuskäsityksen avain. Se avaa näköalan kuolemanjälkeiseen elämään. Mutta se antaa uuden suunnan ja kantavan voiman myös kaikelle elämälle tämänpuoleisessa todellisuudessa.
Viikoittain julkaistavat kuolinilmoitukset kertovat, että kenelle tahansa meistä voi Jumalan sallimuksesta tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. Ja kuitenkin olemme alituisesti meitä syvästi rakastavan Jumalan kädessä. Emme ole Jumalalta hukassa. Olemme tallessa. Tämä katoava aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin. Iankaikkisuus on ennen aikaa ja ajan jälkeen. Iankaikkisuus on läsnä myös nyt. Sama tuonpuoleinen Jumala, joka on luonut maailman aikojen alussa, on tänään kosketuksessa tämänpuoleiseen omaan maailmaansa. Hän ei ole jäänyt taivaan saleihin, loppumattomaan harmoniaan.
Voittaja, mutta uhrikaritsa, Ylösnoussut, mutta ristiinnaulittu on läsnä heikkoudessa, kivussa ja sairaudessa, kärsimyksessä, tuskassa ja vaivassa, mutta myös ilossa. Hän on valo kevätauringossa mutta myös syystalven kaamoksessa. Hän opastaa. Hän näyttää tietä. Hän armahtaa. Jeesuksen ystävyys on uskollisuutta, rakkautta, kestävyyttä, kärsivällisyyttä. Vahvan sisällön voimaan kannattaa uskoa.
Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra