Karjasillan kirkkoherran puheita

Saarna Karjasillan kirkossa 14.su helluntaista, (Matt 5:43-48) 9.9.2017

Täydellisiä suorituksia - sitäkö Jumala meiltä odottaa? Citius, altius, fortius, nopeammmin, korkeammalle, voimakkaammin, näin kuuluu tunnettu olympialiikkeen motto. Mutta eihän urheilijakaan saavuta täydellisyyttä. Jos korkeushyppääjä jonakin päivänä yltää maailmanennätykseen, niin jo huomenna hän on entinen maailmanmestari. ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Jeesuksen täydellisyysvaatimus tyrmää kuulijansa.

Jeesuksen vuorisaarna, johon päivän teksti sisältyy, on joukkojen ihailemaa julistusta. Kun sitten tulee kyse vaatimusten täyttämisestä omalla kohdalla, alkavat vaikeudet.

Ei ihme, että kirkon historiassa on toistamiseen kysytty, onko vuorisaarnan vaatimuksia ylipäänsä tarkoitettu täytettäviksi?

Vastauksiakin löytyy. Yhtäällä on nähty, että vuorisaarnan tehtäväksi jää osoittaa lain täyttämisen mahdottomuus ja siten saattaa kuulija tietoiseksi Jumalan armon tarpeesta. Toisaalla on painotettu, että vuorisaarnan vaatimukset on tarkoitettu noudatettaviksi, mutta kirjaimellisina ne koskevat vain marginaaliryhmiä, kuten luostariyhteisöjä, jotka eristäytyvät yhteiskunnallisesta elämästä.

Historia tuntee esimerkkejä yhteisöistä, jotka ovat pyrkineet soveltamaan vuorisaarnan ohjeita kirjaimellisesti käytäntöön. Tahtoen tai tahtomattaan ne ovat ajautuneet järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle.

Reformaation merkkivuonna voinee esimerkkinä mainita uskonpuhdistusajan ääriliikkeet. Luther haukkui niiden edustajia hurmahengiksi. Vuorisaarnaan vedoten ne eivät hyväksyneet yhteiskunnallista tuomiovaltaa, asepalvelusta eivätkä valan vannomista.

Näiden rakennuspuiden varaan pystytetyt maanpäälliset jumalanvaltakunnat ovat jääneet piskuisten laumojen kummajaisiksi. Ennen pitkää ne ovat kaatuneet utopistiseen idealismiin, omaan mahdottomuuteensa.

Miten sitten Luther tulkitsee Jeesuksen vuorisaarnaa? Sitäkin sopii kysyä reformaation merkkivuonna. Paljossa juuri vuorisaarnaan tukeutuen hän kehitteli opin kahdesta hallintovallasta, hengellisestä ja maallisesta.

Hän opettaa, että kristitty elää samanaikaisesti sekä hengellisen että maallisen hallintovallan eli regimentin piirissä. Hengellisellä alueella hänen tulee totella jokaista vuorisaarnan kehotusta. Sen sijaan maallisen regimentin alueella, kun kristitty toimii esimerkiksi tuomarina tai sotilaana, hänen tulee tarvittaessa voimakeinoja käyttäen puolustaa yhteiskunnallista järjestystä, lakia ja oikeutta kaikkea pahaa vastaan. Lutherin mukaan vuorisaarnan ohjeet eivät siis sellaisenaan päde yhteiskunnallisessa elämässä. Erityisesti Roomalaiskirjeen 13.:nteen lukuun tukeutuen hän kuitenkin lisää, että yhteiskunnallisissakin asioissa tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.
 
Luterilaisuuden historia osoittaa, että aika ajoin esivaltaa on toteltu sokeasti. Jumalan tahtoa ei ole aina kuunneltu.

Jälkikäteen on kyselty, missä määrin Hitlerin valtaan nousua helpotti se, että Saksan luterilaiset kristityt olivat väärällä tavalla sisäistäneet opin kahdesta hallintavallasta.

Maallista esivaltaa oli opittu tottelemaan ja kunnioittamaan äärimmäisyyksiin saakka. On mustavalkoista jälkiviisautta ja monien eri tekijöiden sivuuttamista syyttää natsismin noususta yksin regimenttioppia. Oma merkityksensä sillä on kuitenkin ollut.

Luterilaisuuden piiristä löytyy toisen maailmansodan ajalta myös toisenlaisia esimerkkejä. Saksan miehittämässä Norjassa luterilaiset papit, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, kieltäytyivät yhteistyöstä natsien kanssa. He vastustivat rohkeasti turmeltunutta esivaltaa. He jättivät virkapaikkansa, koska Norjan kirkko oli valjastettu fasistisen propagandan välineeksi. Pappeuttaan he eivät jättäneet. Virkoihinsa he palasivat vasta miehittäjien lähdettyä.

Tunnetuin saksalainen Hitlerin valtaa julkisesti vastustanut luterilainen pappi lienee Dietrich Bonnhoeffer. Hänet hirtettiin Flossenbûrgin keskitysleirillä huhtikuussa vuonna 1945, vain kuukausi ennen Saksan antautumista. Rakastettu virsi 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, pohjautuu hänen toivontäyteiseen uuden vuoden tervehdykseensä vuodelta 1944.
 
Lähihistoriasta löytyy esimerkkejä saavutuksista, kun on johdonmukaisesti edetty vuorisaarnan hengen mukaisella väkivallattoman vastarinnan tiellä. Jälkipolvet kiittävät amerikkalaista ihmisoikeustaistelijaa, baptistipappi Martin Luther Kingiä ja Intian vapaussankaria Mahatma Gandhia. Gandhi oli hindu. Kuitenkin Jeesuksen vuorisaarna oli hänen innoittajansa väkivallattoman ohjelman luomisessa.

Lienevät hekin olleet liian hyviä ihmisiä tälle maailmalle. Molemmat rauhanmiehet surmattiin. Heidän työnsä hedelmät kuitenkin elävät.

Vuorisaarna on siis innoittanut rakkaudellisia yhteiskunnallisia tekoja. Kuitenkin voimme aiheellisesti kysyä, olisiko väkivallaton vastarinta purrut hirmuhallitsijoihin, kuten Staliniin tai Hitleriin.

On myös kysyttävä, onko vuorisaarna ylipäänsä tarkoitettu ohjelmalliseksi julistukseksi vai onko sillä jokin muu tehtävä?

Onhan niin, että erilaisia ohjelmia voidaan täydellisesti toteuttaa vain rangaistuksen uhalla tai ei lainkaan. Rakkaudesta voinemme puhua vain sitaateissa, jos rakkauden ohjelman toteutus vaatii pakkokeinoja.

Mestarimme ei julista voimakeinoin toteutettavaa rakkauden ohjelmaa. Hän ei ylipäänsä rakentanut yhteiskunnallista ohjelmaa. Hän ei ollut kristillisen eikä minkään muunkaan suunnan poliitikko saati ohjelmanjulistaja.

Hän saarnaa Jumalan rakkautta, joka tulee ilmi hänessä, hänen sanoissaan ja teoissaan. Kun Jumalan rakkaus saa koskettaa, kivisydämet särkyvät.

”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon”. Näin lauletaan ripareilta tutussa Nuorten veisussa.

Rakkaus saa aikaan sydämen vallankumouksen.

”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen”. Mitä lopulta on se täydellisyys, josta Jeesus puhuu. Eiköhän se ole täydellistä yhteyttä Kristukseen ja täydellistä osallisuutta Jumalan lahjoista. Tällöin myös rakkauden teot, joihin meitä kehotetaan, ovat
viime kädessä Jumalan tekoja. Ne eivät ole omiamme. Rakkauden teot ovat Jumalan tekoja. Vuorisaarnassa tämä ajatus tarkentuu, kun Jeesus sanoo seuraajilleen: ”Te olette maan suola … te olette maailman valo”.  Oppilaat eivät loista omaa valoaan. He loistavat taivaan valoa. He ovat suolana maailmassa, koska he tekevät Lähettäjänsä tekoja.
Mitä ovat ne Lähettäjän teot, joita meitä kehotetaan tekemään? Löytyykö teoille yhteinen nimittäjä? Kun hapuillen etsimme vastausta, voimme muistella, keitä Jeesus vuorisaarnassa julistaa autuaiksi. He ovat ihmisiä, jotka ikävöivät. He ovat erehtyviä, epäonnistuvia ja järkkyviä ihmisiä. Heillä on omakohtainen kokemus: en riitä itselleni. Tarvitsen Korkeamman apua. Omiin rajoihin törmääminen on tehnyt elämästä rukousta. Toivo on löytynyt yhteydessä Jumalaan. Usko häneen, jolle kuolleetkin elävät, on antanut elämälle mielen ja tarkoituksen.

He ovat kuulleet ilosanoman ja ottaneet sen vastaan. He ovat autuaita, siunattuja, onnellisia. Näille ikävöiville Mestari sanoo: "Te olette maan suola… te olette maailman valo".  Tätä taustaa vasten alkaa hahmottua, että Lähettäjän teot, joita meitä tänään kehotetaan tekemään, eivät välttämättä ole suureellisia. Ne ovat maanläheisiä arjen tekoja kodeissa ja työpaikoilla.  Yhteinen nimittäjäkin löytyy. Ne ovat tekoja, jotka heijastavat Taivaan Isän valoa ja rakkautta. Teot ovat välittämistä.

Pienetkin eleet ovat toivon merkkejä maailmassa, jossa kokonaiset ihmisryhmät ja kansakunnat eristäytyvät toisistaan. Johtajat pullistelevat egoaan ja uhoavat vallalla ja voimalla ikään kuin elämä kaikessa monimuotoisuudessaan olisi heidän omaisuuttaan ja ohjauksessa.

Jos elämämme perusta on omien ponnistelujemme varassa, jäämme tyhjän päälle, kun vaikeudet yllättävät. Mutta jos uskallamme heittäytyä Jumalan turviin, on elämällämme kallioperusta. Se ei rakennu nopeasti vaihtuvien suhdanteiden, ei köyhyyden eikä rikkauden varaan.

Kun emme voi pakottaa itseämme rakastamaan, jäljelle jää Kristuksen rakkauteen katsominen. Hän antoi itsensä maailman elämän puolesta. Hän sanoo: ”Minä olen elämän leipä.” Jumalan leipä on se joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän”. Nämä Jeesuksen sanat viestivät Jumalan osallisuudesta meidän elämäämme.

Osallisuus kertoo Jumalan läsnäolosta tässä kärsivässä maailmassa. Osallisuus kertoo välittämisestä. Jumala on välittänyt ja välittää meidän elämästämme. Hän on sovittanut meidän syntimme Golgatalla. Monen kokemus on, että osallisuus tästä Jumalan sovitustyöstä eheyttää sisäisesti, vaikka ulkonaiset olosuhteet eivät muuttuisi. Osallisuus eheyttää, vaikka sairaudet eivät paranisi, taloudellinen ahdinko ei hellittäisi eivätkä ihmissuhteet korjautuisi.

Jumala osallistuu elämäämme myös siten, että hän käyttää meitä oman työnsä välineenä. Hänellä on meidän kätemme ja jalkamme. Hänellä on myös päämme ja sydämemme.

Jumalan armahtamat palaavat yhä uudelleen kaiken rakkauden lähteelle. Jumalan voimasta voimme välittää niistäkin, joiden kanssa ystävyys ei luonnista, olivat he sitten lähellä tai kaukana. Rakastamisen ja ihmisenä elämisen vaikeudet pysyvät, mutta luottamus armolliseen Jumalaan antaa uuteen päivään uudet voimat.

 

Radiosaarna (YLE) 11.6.2017 Karjasillan kirkko, Joh 15:1-10

Silmiini osui muutama viikko sitten yleisönosastokirjoitus.  Kirjoittaja viittaa Jeesuksen ilmoitukseen: ” Minä olen viinipuu…”. Hän toteaa: eihän viinipuuta edes ole olemassa. Eipä niin, viinirypäleet kasvavat viiniköynnöksessä.  Kirjoittaja kuitenkin erehtyy, kun hän otaksuu, että kyseessä on Jeesuksen erehdys.  Virhe on Uuden testamentin suomennoksessa. Toki sivistyneet suomentajat tietävät, että viinirypäleet ovat köynnöskasvin hedelmiä. Ehkäpä he ovat valinneet suomennokseksi viinipuu, koska hengellisessä perinteessä, kuten virsikirjamme virsissä, puhutaan viinipuusta. Tradition eli perinteen kunnioitus lienee siis mennyt paremman tiedon edelle.

Raamatun suomennoksen alaotsikkoon viiniköynnös on kuitenkin kelpuutettu. Niinpä Johanneksen evankeliumin 15. luku on otsikoitu viiniköynnöksen oksat.  Kenties viiniköynnös pääsee seuraavassa Raamatun suomennoksessa tekstiinkin. Näin tehtäisiin oikeutta Uuden testamentin kreikankieliselle alkutekstille. Ne, jotka kieliä taitavat – en lukeudu heihin - kurottautuvat senkin taakse. Jeesus on näet kertonut viiniköynnösvertauksen omalla äidinkielellään, arameaksi. Korjauksen jälkeen sanan lukijassa ja kuulijassa ei enää heräisi epäily Jeesuksen huonosta kasvien ja puiden tuntemuksesta.

Yleisönosaston kirjoitus osoittaa ihmettelyä. Ihmettely ei ole ollenkaan huono asia.  1600-luvulla elänyt ranskalainen filosofi René Descartes korottaa ihmettelyn jopa ihmisen tärkeimmäksi tunteeksi. Hän toteaa: ihmetys herää silloin, kun ihminen kohtaa jotakin täysin uutta ja odottamatonta, jotain sellaista mikä ei asetu yhdenkään valmiin käsitteen raameihin.  Ihmettely on kaiken uuden oppimisen edellytys. ”Taipumusta ihmettelyyn on parhaasta päästä niissä, joissa on varsin terve järki, mutta, jotka eivät silti ole kovin omahyväisiä”, näin siis Descartés). Hän oli rationalisti, hän siis tähdensi järjen merkitystä tiedon hankinnassa. Hän pyrki järjestelmällisesti epäilemään kaikkea mahdollista.
Jumalan olemassaolosta tämä järjestelmällinen kaiken epäilijä oli täysin vakuuttunut.

Tänään, Pyhän kolminaisuuden päivänä, olemme Jumalan edessä ihmettelijän paikalla. Kolminaisuusoppi on jumaluusopillinen eli teologinen apurakennelma, joka on muotoutunut ensimmäisinä vuosisatoina Kristuksen syntymän jälkeen. Sen taustalla on todellinen tarve kristillisen uskon määrittämiseen antiikin ajan monikulttuurisessa Rooman valtakunnassa. Kolminaisuusopin tehtävä on valottaa raamatullista totuutta: yksi Jumala kohtaa meidät kolmessa hahmossa, Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä. Lausumme tässä messussa yhteen ääneen Nikean uskontunnustuksen. Se on kolminaisuusopin kiteytys neljänneltä vuosisadalta. Kaiken kaikkiaan kolminaisuusoppi on Pyhän Hengen johdatuksessa toteutunut riittävän hyvä yritys määrittää Jumalaa, joka ei raameihin asetu. Riittävän hyvä yritys - ja kuitenkin - kaiken selittämisen tuloksena, Jumala on salattu Jumala. Hän on enemmän kuin ihmisjärki voi ymmärtää ja käsittää. Pyhän Jumalan edessä ihmisen paikka on ihmettely, nöyrä rukous, kiitos, palvonta ja ylistys. Jumala on salattu Jumala, mutta hän ei ole tuntematon Jumala. Hän on ilmoittanut itsensä pyhässä Raamatussa. Luojan työt ovat nähtävissä myös vaikkapa kukkaan puhkeavassa alkukesän viheriöivässä luonnossa. 

Päivän evankeliumiteksti alkaa yhdellä monista Jeesuksen Minä olen -lausumista. ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri”.  Kaikki Jeesuksen Minä olen -lausumat avaavat jotakin oleellista salatusta Jumalasta. Yksi tutuimmista lienee: ”Minä olen Tie, Totuus ja Elämä”. Jeesus lupaa, että hänen seurassaan opimme tuntemaan hänen Isänsä, meidän Isämme. Hän lupaa seuraajalleen osallisuuden kristillisen uskomme kalleimpiin aarteisiin, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään.

Jeesuksen viiniköynnösvertaus on kuva elämänyhteydestä ja sen merkityksestä. Elämänyhteys Kristukseen ylittää kaiken muun yhteyden merkityksen. Se on enemmän, koska se on yhteyttä iankaikkisen elämän lähteeseen.

Toiseksi viiniköynnösvertaus on kuva rakkauden yhteydestä ja sen merkityksestä. Ihmisiä syvästi rakastava Jumala armahtaa Sinua sinun vuoksesi, ja aina myös sen tähden, että sinä jaksaisit rakastaa ja armahtaa toista ihmistä lähellä ja kaukana.

Iankaikkinen elämä ja rakkaus versovat samasta rungosta. Kolmanneksi viiniköynnösvertaus on kuva kristillisestä uskosta. Mitä se on? Ainakin se on suhteessa elämistä, se on elämistä ja kuolemista yhdessä elävän Kristuksen kanssa.

Toisinaan kuulee sanottavan: iankaikkinen elämä alkaa vasta kuoleman jälkeen. Eikö kuitenkin ole niin - Vapahtajamme opetusten perusteella - että iankaikkisen elämän yhteys häneen alkaa tänä päivänä siellä, missä hänet otetaan vastaan. Tänään on pelastuksen päivä. Tänään Kristus on läsnä ja lähellä Sinua.

Jumala on salattu, mutta Jumala ei ole tuntematon. Saamme kohdata hänet tänään pyhän ehtoollisen sakramentissa. Jumalan armon väline, pyhä sakramentti, on sekin perimmältään mysteeri, siis salaisuus. Se ei avaudu järjelle. Jumalan suuruus kätkeytyy pieneen ja vaatimattomaan. Hän itse, ateriaisäntä, on läsnä leivässä ja viinissä. Tilkka viiniä, palanen leipää - tulet ravituksi. Sinua kannetaan. Uusi elämä versoo. Salatun Jumalan edessä saamme ihmetellä, rukoilla nöyrästi, iloita, kiittää, ylistää ja palvoa. 

 

Saarna 13. sunnuntai helluntaista (Mark 7:31-37) 14.8.2016, Karjasillan kirkko

Tänä päivänä kristityt kaikkialla maailmassa tunnustavat, että Juudean Betlehemissä syntynyt Marian poika on odotettu Jumalan voideltu, hepreaksi Messias, kreikaksi Kristus. Vanhan testamentin lupaukset ovat täyttyneet hänessä.

Messiasodotus oli vahvasti läsnä Jeesuksen syntymän ajan henkisessä ilmastossa. Uudessa testamentissa odotus heijastuu kuvauksissa Johannes Kastajasta, vanhan liiton viimeisestä profeetasta. Hänellä oli opetuslapsia. Joidenkin muiden ehdokkaiden tavoin myös häntä pidettiin luvattuna messiaana. Kastaja itse torjuu häneen kohdistuvat odotukset. Kun hän kohtaa Jeesuksen, hän lausuu kuolemattomat sanansa: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”.

Tämän päivän evankeliumissa on outo kielto. Kun Jeesus on parantanut kuuron miehen, hän kieltää silminnäkijöitä kertomasta tästä kenellekään. Tämä merkillinen kielto liittyy Jeesuksen messiaanisuuteen, hänen asemaansa ja arvovaltaansa kaikin valtuuksin toimivana Jumalan Poikana. Jeesuksen kielto levittää tietoa hänen toimistaan toistuu Markuksen evankeliumissa usein. Tieteellisessä evankeliumitutkimuksessa tästä ilmiöstä on jo pitkään käytetty termiä messiassalaisuus, saksaksi Das Messiasgeheimnis. Saksalainen papin poika, professori William Wrede julkaisi vuonna 1901 käänteentekevän, laaja-alaisen tutkimuksen Messiassalaisuus evankeliumeissa.

 Kun luemme rinnan Uuden testamentin neljää evankeliumia, havaitsemme jo alkulehdillä, että niissä on merkittäviä eroja.  Jeesuksen lapsuuskertomukset ovat vain Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Evankeliumien kirjoittajat painottavat kerronnassaan asioita, jotka he henkilökohtaisesti ja heidän taustayhteisönsä, kristilliset seurakunnat kokevat, erityisen merkitykselliseksi. He eivät ole puolueettomia historioitsijoita. He kirjoittavat Jeesuksen elämästä pääsiäisen tapahtumien jälkeen, ylösnousemususkon valossa.

Emme voi tänä päivänä tarkasti tietää, ovatko Jeesuksen messiaanisuuden paljastamiskiellot historiassa eläneen ja vaikuttaneen Jeesuksen kieltoja vai ovatko ne Markuksen evankeliumin kirjoittajan tulkinnallinen keino ilmaista Jeesuksen persoonan erityislaatua.  Niin tai näin, samanaikainen kielto levittää tietoa parantamisihmeistä ja tehdä niitä julkisesti teillä ja aitovierillä, on joka tapauksessa jännitteessä. Eikö julistuksen tehtävä ole levittää sanomaa Jumalasta, jonka ihmisiä rakastavaa mielenlaatua Jeesuksen elämä, sanat ja teot valaisevat?

Miksi ihmeessä Jeesus kieltää ihmisiä kertomasta hänestä ja hänen hyvyydestään?

Professori Wrede ja hänen jälkeensä vaikuttaneet Uuden testamentin tutkijat tarjoavat vastaukseksi erilaisia tulkintoja. En kuvittele, että minulla olisi jotakin uutta tarjota. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tämän kysymyksen äärellä kannattaa pysähtyä. Julkisen ja salatun jännite ei ole merkityksetön sivujuonne. Jännitteen syiden pohdiskelu voi avata syvällisellä tavalla Jeesuksen tehtävää ja merkitystä.  Seuraavassa joitakin vaatimattomia yrityksiä raottaa salaperäisyyden akkunaa.

 Kun Jeesus kokoaa ympärilleen 12 opetuslasta, hän kutsuu heitä seuraamiseen. Hän ei kaipaa ihmeiden ja muiden tunnustekojen perässä juoksijoita. Hän kutsuu jokaista henkilökohtaisesti: Seuraa! Sinä minua. Ristinmies ei lupaa seuraajilleen helppoa elämää. Hän ei anna katteettomia lupauksia. Ota Jeesus elämääsi, niin menestyt. Hymyä huuleen! Keep smiling!  Sen sijaan hän sanoo: "Maailmassa teillä on ahdistus". Hän ei lupaa poistaa ahdistusta, mutta hän lupaa jakaa kipumme. Hän lupaa, että hänen seurassaan vaikeallekin elämälle löytyy mieli ja tarkoitus.
Jeesuksen lähimpienkin oppilaiden on vaivalloista sisäistää, mikä on Jeesuksen tehtävä. Kun hän puhuu heille lähestyvästä kuolemastaan, Pietari vetää hänet erilleen ja nuhtelee häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua Sinulle Herra!” Jeesuksen vastaus Pietarin väliin tuloon on tyrmäävä: ”Väisty tieltäni, Saatana!  Jeesus toppuuttelee yli-innokkaita seuraajaehdokkaita: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Mt 16:22-24).  

Vasta kolmannen aamun ihme, Jeesuksen herättäminen kuolleista, synnyttää kristillisen uskon kaikessa täyteydessään. Pääsiäisen tapahtumat, risti ja tyhjä hauta olivat siis välttämätön reunaehto sille, että Jeesuksen perimmäinen tehtävä ja olemus asettuvat edes hämärästi kohdalleen hänen ensimmäisten seuraajiensa mielessä ja sydämessä - kuinka häntä etäämpää havainnoivien kohdalla olisi voinut olla toisin.  Eivät suinkaan kaikki, jotka kohtaavat Jeesuksen kasvoista kasvoihin, tunnusta häntä messiaaksi. Vanhan testamentin ennustusten valossa ilmassa oli toisenlaisen messiaan odotusta. Monien Jeesuksen ajan juutalaisten toiveissa messiaan saapuminen merkitsi maanpäällistä herruutta ja Israelin vapautumista roomalaisen miehitysvallan ikeestä. 

Ihmeteoissa valta ja voima tulevat näkyväksi. Niinpä tunnusteot tulkittiin herkästi näytöksi Jeesuksen maanpäällisestä herruudesta ja kuninkuudesta. Tämä väärinymmärtämisen riski lienee yksi keskeinen syy Jeesuksen kiellolle levittää tietoa hänen tekemistään ihmeistä.

 Valaiseva esimerkki oikean ymmärtämisen varjelemisesta on evankeliumin kuvaus tapahtumasta, jossa Jeesuksen läheiset oppilaat, Pietari, Jaakob ja Johannes saavat hetkellisesti kohdata Kristuksen jumaluuden kaikessa täyteydessään. Mestari vie heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttuu heidän nähtensä. Hänen vaatteensa hohtavat lumivalkoisina. Sitten paikalle ilmestyvät Elia ja Mooses. Nämä keskustelevat Jeesuksen kanssa. Pilvestä kuuluu ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä”.  Kirkastusvuorikokemus on nopeasti ohitse. On aika palata arkeen. Kun seurue laskeutuu alas vuorelta, Jeesus näyttää taas tavalliselta mieheltä.  Hän varoittaa oppilaitaan ja kieltää heitä kertomasta kenellekään siitä, mitä he näkivät ennen kuin vasta sitten, kun ihmisen Poika on noussut kuolleista (Mk 9:9).

Ihmeteot viittaavat itsensä yli. Niiden tehtävä on julistaa, että elävä Jumala kohdataan täällä, alhaalla, tässä maailmassa. Jumalan valtakunta on tullut lähelle Kristuksessa, hänen sanoissaan ja teoissaan.

Sitten kuvaus tilanteesta, jossa Jeesuksen messiaanisuuden salaamisen aika on ohitse. Markuksen evankeliumin toiseksi viimeisessä luvussa kerrotaan siitä, mitä Golgatalla tapahtuu, kun Jeesus huutaa kovalla äänellä ja antaa henkensä. Temppelin väliverho repeää kahtia, ylhäältä alas asti. Ristin juurella seisoo vartiossa sadanpäällikkö. Kun hän näkee Jeesuksen tällä tavoin kuolevan, hän sanoo: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika”.

Roomalaisen sotilaan tunnustus kertoo, että Jeesuksen kuolema avaa kristilliselle uskolle oven kaikkeen maailmaan. Kristuksessa on avautunut uusi aika koko maailmalle. Temppelin väliverhon repeäminen kahtia on vaikuttava kuva siitä, että lepytysuhrien aika on ohitse. Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa, on riittävä uhri koko maailman syntien sovittamiseksi.  Vasta ristin valossa voi Jeesuksen asema Jumalan Poikana tulla oikealla tavalla ymmärretyksi riippumatta uskoon tunnustautuvan uskonnollisesta ja kulttuurisesta taustasta. 

Messiassalaisuus murtuu lopullisesti pääsiäisen tapahtumissa, Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kuitenkin julkisen ja salatun jännite pysyy niin kauan kuin aikaa on. Jumalan työ jää siinä mielessä aina salaisuudeksi, että sitä ei voi tieteen keinoin tyhjentävästi selittää, ei kumota eikä todentaa.  Katselemme Jumalan kirkkautta kuin kuvastimesta. Näemme hämärästi.

Akateemikko, kirjailija Mika Waltari luonnehtii osuvasti Jumalan valtakunnan salattua voimaa. Hän kirjoittaa: ”Elämä jauhaa hitaasti mutta vääjäämättömästi ihmisen oman tavoittelun, ihanteet ja päämäärät murskaksi. Uskonvarainen toivo jää silti elämään. ”Ihmisen todellisuudessa ei ole mitään kestävää, mutta valtakunta tuonpuoleisena uutena todellisuutena saattaa avata tien, joka muutoin olisi suljettu”. 

Tie tuonpuoleiseen uuteen todellisuuteen, onko tie löydettävissä? Jeesus lupaa: ”Hän itse on Tie, Totuus ja Elämä”. Tie ei siis ole vähempää kuin hän itse. Jeesuksen kutsu on kutsu seuraamiseen. Seuraaminen merkitsee suhteessa elämistä.  Suhteessa eläminen on taakkojen ja kuormien jakamista. Suhteessa eläminen on osallisuutta Jumalan lahjoihin, syntien anteeksi saamiseen ja iankaikkiseen elämään. Suhteessa eläminen on rakkaudellista välittämistä. Mestari itse näyttää sanoillaan ja teoillaan tien välittämiseen, joka ylittää rajat. Hän ei katso henkilöön. Hän ei katso syntyperään, kulttuuritaustaan tai uskontoon. Hän on tullut jokaista varten.

Kannattaako hyvän puolesta taistella kun maailmassa joka tapauksessa on vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Ajattelen, että perimmältään on kysymys luottamuksesta Jumalan hyvyyteen. Kun luotamme Jumalan hyvyyteen, uskallamme toivoa parempaa keskellä elämän kipeitä tosiasioita. Saamme rohkeuden ottaa riskejä hyvien asioiden puolesta.

Rohkaisuksi epäileville Mestari esittää vertauksen. Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani (Mt 13:33). Tällä kuvalla hapatteesta Jeesus osoittaa, että hitusessa jumalallista rakkautta piilee valtava muutosvoima. Hitusessa jumalallista hyvyyttä on voimaa enemmän kuin säkillisessä pahuutta. Rakkaus lisääntyy rakastaessa.

Omaa aikaamme vaivaa näköalattomuus. Kaipaamme tien näyttäjiä, sellaisia näkyjen miehiä ja naisia kuten vaikkapa Martin Luther King ja äiti Teresa. Heitä yhdistää nöyryys ja rohkeus. Heitä yhdistää ihmisestä välittäminen. Heitä yhdistää kiitollisuus. Kiitollisuus nousee luottamuksesta Jumalan hyvyyteen.

Pienetkin eleet ovat toivon pilkahduksia maailmassa, jossa kokonaiset ihmisryhmät ja kansakunnat eristäytyvät toisistaan. Johtajat pullistelevat egoaan ja uhoavat vallalla ja voimalla ikään kuin elämä kaikessa monimuotoisuudessaan olisi heidän omaisuuttaan ja ohjauksessa.

Pienet eleet ovat merkityksellisiä. Yksi sellainen on näky, joka television välityksellä avautui olohuoneisiimme Rion olympialaisten avajaisista runsas viikko sitten. Maailman pakolaiset pääsivät osallistumaan kisoihin omalla joukkueella. Avajaisissa pakolaiset saivat osakseen suosionosoitukset, jotka vavisuttivat koko Maracanan stadionia.  

Vietämme tänään täällä Karjasillan kirkossa yhteyden ja kiitoksen ateriaa. Tällä aterialla saamme tuntea yhteyttä Jumalan lasten maailmanlaajaan kiittävään yhteisöön. Kaikki mahtuvat samaan pöytään. Virren tekijä Jaakko Löytty sanottaa Jeesuksen läheisyyden ikävän ja kaipuun. Rukoilla jos en osaisikaan, mä ikävöidä häntä saan. Saan sairastaa mä sylissänsä, käy Herra meitä siunaamaan.

 

Saarna Tuomasmessussa 16.4.2016,  Kastellin kirkko

Kaikki kaipaavat kotiin. Koti taivaassa ja koti maan päällä – voiko ihminen enemmästä unelmoida? Sana koti sen kaikissa arkisissakin merkityksissä on jokaiselle ihmiselle tärkeä.

Joku on kotona maailman turuilla. Toinen on kotona punaisessa mummun mökissä. Tunne kotona olemisesta on merkityksellinen perustarve  yhtä lailla maailmankansalaiselle kuin Pihtiputaan mummolle. Fyysinen koti, seinät ja katto ovat tarpeen ainakin täällä pohjoisen pakkasissa. Kodilla on myös henkinen ja hengellinen merkitys. Henkinen koti voi olla jossakin aivan muualla kuin kodin seinät ja katto. Kaikki kaipaavat kotiin.

Hengellisessä merkityksessä kaipuu on kristillisen uskomme sydänääni. Ne jotka kaipaavat taivaskotiin, tuntevat syvällä sydämessä, että omat voimat eivät riitä. Ikävöivä turvautuu Jumalaan, koska muuta turvapaikkaa nälkäisellä ja janoisella ei ole.

”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano” (Mt 5:6). Jeesus lupaa vuorisaarnassaan, että nälkäiset ja janoiset ravitaan. Ravituiksi tulevat ne, jotka kaipaavat ja ikävöivät.     

Ylösnousseen Kristuksen lupaus on varma turva jokaiselle kotiin kaipaavalle. Turva on varma, koska sen perusta ei ole katoavaisuudessa. Perusta on siinä, mikä kestää ajan myrskyt. Turva on Kristus-kallio. Turva on hänessä joka sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”, ”Minä menen valmistamaan teille sijaa, jotta te saisitte olla siellä missä minä olen”.

Jeesus on tie, totuus ja elämä jokaiselle ihmiselle.

Evankeliumi ei siis ole ilosanoma vain perheenjäsenille, vaan myös jokaiselle, joka ei vielä ole löytänyt tietä kotiin.

Kodittomalle lupaus pääsystä perheen jäseneksi on suunnaton ilo.

Toisinaan saatamme olla niin nurkkakuntaisia, omahyväisiä ja itsekkäitä, että luulemme Jeesuksen tulleen maailmaan vain jotakin pientä sisäpiiriä varten.

Rippikoulunuorten keskuudessa yksi suosituista hengellisistä lauluista on Tilkkutäkki. Se on kuva monivärisestä seurakunnasta, jota Kristus pitää koossa.

”On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri nuo monenlaiset kauniit värit yhteen sopii juuri. Hei, Halleluja. Una Sancta. Yksi, Pyhä, Yhteinen.” 

Joskus kuvitellaan, että Kristuksen kirkko on samanlaisten ihmisten yhteenliittymä. Mutta eihän asia näin ole. Kirkon ykseys on erilaisuuden ykseyttä.

Taivaassa on tilaa kaikille jotka kaipaavat yhteyttä Jumalaan ja turvaavat Kristukseen. Jumalan tahto on, että tilaa erilaisuudelle on myös täällä maan päällä.

Yhteisessä uskontunnustuksessa lausumme tämänkin saarnan jälkeen: ”Uskomme pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden”.

Kristuksen kirkko on totta siellä, missä Kristus tunnustetaan seurakunnan uskon perustaksi.

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat sisäistivät, että kristillinen usko ylittää kaikki kulttuuriset rajat. He olivat omin silmin nähneet kuinka Jeesus armahtaa hylkiöitä ja uskonnollisesti halveksittuja. Esimerkin innoittamina he hyväksyivät pakanat – voisimme myös sanoa meidät - kristilliseen seurakuntaan. Meitä ei vaadittu noudattamaan vanhatestamentillisia ruokasäädöksiä eikä myöskään juutalaisuuteen kuuluvaa ympärileikkausta.

Kristillinen kirkko on olemukseltaan universaali, maailmanlaaja. Kansojen ja kansakuntien välillä on kulttuurisia eroja. Ne ovat suuri rikkaus ja Jumalan lahja. Kristillisen uskon keskiöön kuuluvan vieraanvaraisuuden hengessä saamme tänään nauttia eksoottisia pöydän antimia yhdessä maahanmuuttajien kanssa.

Juoksin pari viikkoa sitten maratonin Pariisissa. Edustettuna oli lähes 150 kansallisuutta kaikista maanosista. Elämyksellinen kokemus ihmiskunnan yhteen kuulumisesta oli huikea aikana, jolloin kristillisestä arvopohjastakin nouseva Ranskan tasavallan tunnuslause vapaus, veljeys ja tasa-arvo on uhattuna.

Kulttuurisia eroja ei ole vain kansojen välillä, vaan myös kansakuntien sisällä. Tämäkin on suuri rikkaus ja Jumalan lahja. Ylistämme Kristusta eri tavoin, kuvaannollisessa merkityksessä eri kielillä, myös meidän kantasuomalaisten keskuudessa. Esimerkiksi nuorten tapa ylistää Jumalaa saattaa poiketa suuresti siitä, mihin me oman ikäpolveni kalkkikset olemme tottuneet.

Jumala ei ole vain lasten tai vain vanhusten Jumala. Hän ei ole vain jonkin yksittäisen heimon tai kansakunnan jumala. Hän ei ole vain mielestään ehdottoman oikeaoppisten Jumala. Hän on erotuksetta kaikkien Isä. Hän on myös niiden Isä, jotka eivät häntä isäkseen tunnusta.

Jumala ei lähettänyt Jeesusta maailmaan sen vuoksi että kirkko pelastuisi, vaan sen vuoksi, että maailma pelastuisi. Kirkko on Jumalan instrumentti, työväline.  Kristus on antanut henkensä koko ihmiskunnan tähden. Apostoli Paavali julistaa: ”Kristuksen kirkossa ei ole orjaa eikä vapaata, ei kreikkalaista eikä juutalaista, ei miestä eikä naista, vaan kaikki ovat yhtä Kristuksessa”.

Tämä yhteisöllisyyden, jakamisen ja osallisuuden sanoma toteutuu siellä missä yksilöitä unohtamatta ponnistellaan kokonaisten ihmisyhteisöjen hyvän elämän eteen.

Tämä maailma ei taivaaksi muutu. Mutta juuri tämä maailma on Jumalan toimialuetta. Juuri täällä hän toimii ja kutsuu työtoveriksi.

Kristinuskon aidolla tavalla hapattamassa yhteisöllisyydessä huomioimme yhteisen elämän eri tasot ja ulottuvuudet. Rukouksen Hengessä pyydämme Jumalalta aina uudestaan voimia kohdata oman elämämme lähipiiri, perhe ja suku. Sitten seuraavat kotipaikkakunta, maakunta ja isänmaa. Sitten on vuorossa kotoinen Eurooppa ja lopulta koko ihmiskunta.

Etsimme hyvää elämää omaan lähipiiriimme ja olemme Jumalan avulla valmiita toimimaan kaikkien ihmisten yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näin saamme jokainen omalla pienellä paikalla olla toimijoita Jumalan taloudenhoidossa.

Muutama päivä sitten maamme seitsemän uskonnollista johtajaa, mukana mm. evankelis-luterilaisen kirkkomme arkkipiispa Kari Mäkinen, Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo sekä katolisen kirkon piispa Teemu Sippo julkaisivat Helsingin Sanomissa kannanoton, jossa he ilmaisivat syvän huolensa ilmapiirin kovenemisesta Suomessa ja ihmisten yhdenmukaisen kohtelun periaatteiden murenemisesta eurooppalaisissa yhteiskunnissa. He vaativat vetoomuksessaan, että maahanmuuttajien perheiden yhdistämistä ei saa kohtuuttomasti vaikeuttaa. He kirjoittavat: ”Jokaisella lapsella ja vanhemmalla on oikeus turvaan ja huolenpitoon, oikeus perheeseen ja toistensa kanssa elämiseen riippumatta sosiaalisesta, kulttuurisesta tai uskonnollisesta taustasta. Perheenyhdistäminen ei ole vain oman maan kansalaisten oikeus. Päätösten ja toimien tulee perustua perhettä huomioivaan ajatteluun.”  He myös kirjoittavat: ”Uskontojohtajina haluamme korostaa, että ihmiskunnan sydämeen on eri kulttuurisin ja uskonnollisin perintein kirjoitettu kultainen sääntö, joka velvoittaa kohtelemaan toista ihmistä siten kuin itse toivoisi tulevansa kohdelluksi. Se myös ohjaa kohtelemaan toisen perhettä tai yhteisöä samoin kuin toivoisimme omaa perhettämme tai omia kansalaisiamme kohdeltavan.”

Kirkon tehtävä on toimia yhteiskunnan omanatuntona aivan erityisesti silloin, kun jokaisen ihmisen mittaamaton ihmisarvo uhkaa unohtua. 

”Ketuilla on luolat. Taivaan linnuilla on pesät. Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi”. Nämä Jeesuksen sanat muistuttavat hänen kodittomuudestaan täällä maan päällä. Me kohtaamme Kristuksen jokaisessa henkisesti, hengellisesti ja fyysisesti kodittomassa ihmisessä. 

Jeesus ei ole puolueeton. Hän ei ole väritön, hajuton ja mauton. Hän on lihaa ja verta. Hän on valinnut puolen. Hän on ihmisen puolella. Nämä palestiinalaisten papin, Mitri Rahebin sanat ovat iskostuneet sydämeeni. Sain tavata hänet vuosia sitten Betlehemin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Viime vuonna hän sai Olof Palme –palkinnon rohkeasta rauhantyöstään.

Pääsiäisen ylösnoussut Herra  jakaa osattomuuden. Muukalaisuus ja vieraus on hänelle tuttua. Ja kuitenkin juuri hänessä ja hänen kauttaan saamme elää osallisena kaikista Jumalan lahjoista, ennen muuta syntien anteeksi saamisesta ja iankaikkisesta elämästä.

Iloitkaamme ja riemuitkaamme. Apostoli Paavalin sanoin: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon. Hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään” (2 Kor 8:9).

”Jumalan tahto on, että meillä kaikilla olisi koti taivaassa ja koti maan päällä. Tänäänkin Kristus jakaa ilomme siellä, missä toteutuu hänen lupauksensa: "Tänään on pelastus tullut tälle kodille!"

 

Pääsiäissaarna Karjasillan kirkossa 27.3.2016, Luukas 24:1-12

”Kristus nousi kuolleista. Kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi”. Pääsiäisen riemuviesti kaikuu kristikunnassa kaikkialla maailmassa. Voimme yrittää sanottaa pääsiäisen merkitystä kuvaamalla sitä uudeksi aluksi tai juhlien juhlaksi. Tavoitamme ilmaisuilla jotakin olennaista ja kuitenkin vain vähän pääsiäisen merkityksestä. Pääsiäinen on enemmän.

Pelastushistorian käännekohdissa varsinainen toimija on Jumala. Ihminen on lahjan vastaanottaja. Suurimmat juhlat eivät toteudu ihmisvoimin. Jumala järjestää juhlan. Enkelit laulavat jouluyönä: ”Älkää pelätkö! Teille on syntynyt Vapahtaja.” Kolmannen päivän aamuna Herran enkelit ovat jälleen liikkeellä.  Pelästyneet saavat kuulla taivaallisen ilosanoman: ”Ei hän ole täällä. Hän on noussut kuolleista”. 

Evankelista Luukas ottaa pääsiäissaarnassa luupin alle oppilas Pietarin reaktion.   Naiset kertovat kokemuksistaan aamun varhaisina hetkinä. Pietari ei naisten juttuja usko. Uteliaisuus kuitenkin herää. Josko sittenkin on tapahtunut jotakin suurta ja käsittämätöntä. Pietari juoksee haudalle.  Hän näkee käärinliinat. Hän ihmettelee.  Mitä on tapahtunut?

Onko meissä tilaa ihmettelylle?  Jokin aika sitten luin kolumnin, joka oli otsikoitu ”Kannattaa uskoa vahvan sisällön voimaan”.  Kolumnisti kertoi mieltyneensä 1600-luvun ranskalaisen filosofin, Descarten näkemykseen, ihmettely on tärkein ihmisen tunne.  Ihmettely on tila, jossa voimme kohdata jotakin ennakko-odotuksiimme sopimatonta. Ihmettelyyn kykenevä pystyy havaitsemaan sen, mitä ei osannut odottaa eikä ennakoida ja myös sellaisen, minkä otaksui toisenlaiseksi. Descarten mukaan kyky ihmetellä on kaiken oppimisen ehto.

Ajattelen että Descartes on oivaltanut olennaisen, kun hän korostaa ihmettelyn merkitystä edellytyksenä uuden suunnan löytämiselle.  Ajattelen myös että ihmettelyn läheinen kumppani on rukous.  Rukous nousee ihmisen oman rajallisuuden tunnistamisesta. Rukoukseen turvautuminen kertoo, että en ymmärrä sitä mitä on tapahtunut. Ihmettelevä rukoilee nöyrästi: ”Herra, tartu sinä käteeni ja taluta, kanna ja vie eteenpäin.”

Jeesuksen tyhjällä haudalla olemme inhimillisen tiedon rajoilla. Ylösnousemus on ihme, jota tiede ei hallitse.  Emme voi tietää. Voimme ihmetellä.  Onko meissä tilaa ihmettelylle vai onko kuva todellisuudesta niin kapea, että siihen mahtuvat vain asiat, jotka voimme mitata ja joille löytyy ns. luonnollinen selitys?  

Vaikka tilaa minussa tai sinussa ei löytyisi tilaa ihmettelylle, on kuitenkin historiallinen tosiasia, että pitkäperjantain mustan yön lamaannuttamat Jeesuksen seuraajat kokevat kolmantena päivänä uuden alun. He saavat voiman, joka kantaa eteenpäin.  He julistavat rohkeasti: ”Jeesus on Herra!  Hän elää! Jumala on herättänyt hänet kuolleista”. 

Miljoonat kristityt todistavat Herran kulkemisesta rinnalla, voimasta heikkoudessa, osallisuudesta elämän kipuihin, ilojen ja murheiden jakamisesta, läsnäolon kokemuksesta. Eikö tässä ole riittävästi näyttöä. Jeesus on Herra. Hän elää.

Evankelista Luukas jatkaa tänään kuulemaamme kuvausta kolmannen päivän iltahetkiin saakka. Hän kertoo Emmauksen tien kulkijoista. He eivät tunnista seuralaistaan.  Ylösnoussut kuulee matkalla olevien rukouksen. ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan”.  Kristus jää aterialle.  Hän ottaa leivän, kiittää Jumalaa, murtaa leivän ja antaa heille.  Heidän silmänsä aukenevat ja he tuntevat hänet. Tämä sama kohtaamisen ihme tapahtuu tänään, kun Ylösnoussut lähestyy meitä pyhässä Sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Jeesus herättää ihmettelevässä kulkijassa elävän uskon.  Kun pääsiäisen ylösnousemussanoma koskettaa, olemme ylittäneet tietämisen rajan. Olemme siirtyneet toiseen ulottuvuuteen, uskon todellisuuteen. 

Moni on kuullut iskulauseen ”Kirkko on siksi että täällä kuollaan.” Tähän on syytä aina lisätä: ”Kirkko on siksi, että täällä eletään”. Ylösnousemususko on kristillisen todellisuuskäsityksen avain.  Se avaa näköalan kuolemanjälkeiseen elämään.  Se antaa uuden suunnan myös elämälle täällä maailmassa, tämänpuoleisessa todellisuudessa.

Lehdissä julkaistaan joka viikko kuolinilmoituksia. Olemme lähes päivittäin mieltä järkyttävien uutisten äärellä. Ne kertovat, että kenelle tahansa meistä voi Jumalan sallimuksesta tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. Ja kuitenkin – silloinkin - olemme Jumalan kämmenellä. Emme ole hukassa. Olemme Jumalan tallessa. Tämä katoava aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin. Iankaikkisuus on ennen aikaa ja ajan jälkeen.  Iankaikkisuus on läsnä myös nyt.  Sama tuonpuoleinen Jumala, joka kerran loi maailman aikojen alussa, on tänään kosketuksessa tähän omaan maailmaansa. Hänet kohdataan täällä.  

Uhrikaritsa, mutta Voittaja, ristiinnaulittu, mutta Ylösnoussut on läsnä sinun heikkoudessasi, kivussasi ja sairaudessasi, kärsimyksessäsi, tuskassasi ja vaivassasi, pelossasi, epävarmuudessasi ja turvattomuudessasi. Hän on läsnä myös sinun ilossasi.  Hän jakaa sinun elämäsi. Hän on valo kevätauringossa. Hän on valo syystalven kaamoksessa. Hän opastaa. Hän näyttää tietä. Hän armahtaa. Jeesuksen ystävyys on uskollisuutta ja rakkautta. Hän on täynnä armoa ja totuutta.

Vahvan sisällön voimaan kannattaa uskoa. Ei ole vahvempaa sisältöä kuin Jumalan oma sana, taivaallinen ilosanoma: ”Ei hän ole täällä. Hän on noussut kuolleista”.  Vahvan sisällön voima kantaa tässä elämässä ja vie kerran taivaaseen.

 

Saarna jouluyön messussa 24.12.2015 Karjasillan kirkko

Ystäväni vieraili Betlehemissä muutama viikko sitten. Sain häneltä  paikallisesta kuppilasta lähetetyn tekstiviestin. Pilke silmäkulmassa hän otaksui, että Jeesus kaataisi kuppilan pöydät, jos hän piipahtaisi syntymäkotikaupungissaan. Vastasin, minäkin pilke silmäkulmassa, että Jeesus ei kaataisi pöytiä, vaan istahtaisi seurustelemaan ihmisten kanssa. Kuppilan pöytien sijasta Jeesus kaataisi Betlehemin kaupunkia ympäröivät pelon ja väkivallan muurit.  Tiedämme, että Jeesuksen syntymäseutu ei ole rauhan tyyssija, vaan toistuvan väkivallan näyttämö. Pelon ja turvattomuuden tunne on lisääntynyt muuallakin. Sillä lienee jokin vaikutus siihen, että joulun alusviikkoina täällä Karjasillan kirkossa on käynyt runsaasti väkeä. Täällä kirkossa, Jumalan huoneessa, me rukoilemme rauhaa maailmaan ja rauhaa sydämiin. Pari vuotta sitten täällä Oulussa vieraili syyrialainen, kristillistä radiotyötä Lähi-idässä tekevä mies. Turvallisuussyistä en voi mainita hänen nimeään. Hän vakuutti minut omakohtaisella kokemuksella. Myös sodan runtelemassa maassa rauha on perimmältään sydämen asia.

Puuttuuko Jumala ja onko hän puuttunut tapahtumien kulkuun? Luukas vakuuttaa jouluevankeliumissa, että Jumala ei ole etäinen majesteetti. Hän ei ole jäänyt taivaan saleihin, päättymättömään harmoniaan. Hän ei ole jättänyt luomaansa maailmaa oman onnensa nojaan, tulemaan omillaan toimeen. Ihmisiä rakastava Jumala on tehnyt intervention. Hän on puuttunut maailman menoon. Hän välittää. Joulussa on kysymys Jumalan väliin tulosta. Hän syntyy tähän maailmaan, yhdeksi meistä. Enkelit kajauttavat jouluyönä ylistyslaulun, koska Jumala välittää luomakunnastaan: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”.

Kaikki Uuden testamentin keskeiset tapahtumat kertovat välittämisestä. Vapahtajan syntymä kertoo välittämisestä. Golgatan musta yö kertoo välittämisestä. Pääsiäisaamun häikäisevä kirkkaus kertoo välittämisestä.

Jumala välittää arjesta ja tavallisuudesta. Hän välittää myös silloin, kun elämä näyttää rujot kasvonsa. Jumala tietää, mitä on olla ihminen. Betlehemin yössä hän tuli jakamaan ihmisenä olemisen ilot ja murheet. Vain vähän aikaa lapsen syntymän jälkeen pyhä perhe pakenee Egyptiin.

Johanneksen evankeliumin alkusäe viittaa luomiseen. Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. Muutama jae myöhemmin Johannes kiteyttää jouluevankeliuminsa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän keskittyy oleelliseen: ”Sana tuli lihaksi”. Jumalan ihmiseksi tuleminen, teologian kielellä inkarnaatio, on kristillisen uskon ydintä. Jumala tulee lähelle. Meidän ei tarvitse kurottautua taivaaseen. Jumala kohdataan täällä. Jumalallisen rakkauden suunta on ylhäältä alas.

Täällä kohdataan sama Kristus, joka on ollut jo ennen aikojen alkua. Sama Kristus, jota ylistetään Uuteen testamenttiin sisältyvän Kolossalaiskirjeen hymnissä: ”Kaikki on luotu hänessä, hänen kauttaan ja häneen” (Kol 1:16). Sama Kristus, johon viitaten evankelista Johannes lausuu: ”Hän tuli omaan maailmaansa” (Joh 1:11). Näihin sanoihin kätkeytyy vakuutus. Tämä ei ole vain ihmisten maailma. Tämä on Jumalan maailma.

Vielä katkelma apostoli Paavalin kirjeestä filippiläisille. Paavali ylistää ihmiseksi syntyneen Jumalan nöyryyttä: ”Hän luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisen kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:7-8).

Joulun ydinsanoma kertoo Jumalan mielenlaadusta. Hän on ihmisiä rakastava ja armahtava. Hänellä on hyvä tahto. Hänen tahtonsa on, että rakkauden liike ylhäältä alas saa aikaan ihmisten välisen horisontaalisen, vaakasuoran rakkauden liikkeen. Tällainen käsitteellinen kieli ei välttämättä avaudu.

Tästä syystä Luukkaan ja Matteuksen jouluevankeliumien mirhalta ja suitsukkeelta tuoksuva kerronta on tärkeä joulun sanoman avaaja. Yhtä lailla sanomaa avaavat evankeliumien innoittama maalaustaide, kirjallisuus ja musiikki monine kuvineen. Kuvat kertovat, että Jumala tulee jakamaan jokaisen ihmisen kodittomuuden, pakolaisuuden ja vierauden tunteen. Viesti on sama kuin aikuiseksi mieheksi varttuneen Jeesuksen vastaus yli-innokkaalle seuraajaehdokkaalle: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta ihmisen pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi” (Lk 9:58).

Tänä jouluna, Pariisin ilmastokokouksen jälkimietteissä, minua puhuttelee taiteen kuva pienestä ihmisestä, joka lämmittelee härän ja aasin hengityksessä. Kuva kertoo luomakunnasta, joka ikävöi kadotettua eheyttä. Herkkä kuva vastasyntyneestä lapsesta kertoo, että meidät on tarkoitettu elämään läheisessä yhteydessä luontoon ja huolehtimaan sen tasapainosta tällä haavoitetulla planeetalla.

Ilosanoma Jumalan ihmiseksi tulemisesta koskettaa koko luomakuntaa.  Jumala ei ole meistä kaukana. Olemme täällä kuoleman varjon maassa joka hetki Jumalan sylissä. Jumala tulee liki pienessä lapsessa. Hän tuoksuu vauvalta. Hän samastuu sinun elämääsi äitisi kohdusta saakka. Hän on lähellä ja läsnä. Saat jakaa elämäsi hänen kanssaan.

Jos sinulla ennen oli tunne, että olet hukassa, niin seimen äärellä kaikki on toisin. Et ole ulkopuolinen. Vierauden ja toiseuden tunne on kadonnut. Olet tallessa. Sinulla on paikka Jumalan sylissä. Kuulut pyhään perheeseen. Vuosituhansien saatossa pieni ydinperhe on kasvanut Kristuksen maailmanlaajaksi yhteisöksi. Saat palvoa, ylistää ja kiittää seimen lasta yhdessä miljoonien kanssaihmisten kanssa.

Saarna Oulun tuomiokirkossa, itsenäisyyspäivä 2015

Itsenäisen Suomen 98 vuoteen sisältyy monissa mietteissä vietettyjä itsenäisyyspäiviä. Vuosi sitten moni jakoi tunnon siitä, että maailma on muuttunut viimeisen vuoden aikana kovin toisenlaiseksi. Tänään, vuosi myöhemmin, tunne on voimistunut. Pakolaiskysymys, massatyöttömyys, velkaantuminen, Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn lasku, väkivallan lisääntyminen, nuorten pahoinvointi, vanhusten yksinäisyys, ilmaston muutos, ongelmien lista on pitkä. 

Suomalaista yhteiskuntaa vaivaa yhteistyökyvyn puute. Nyt tarvittaisiin yhteen hiileen puhaltamisen henkeä. Asioihin kyllä tartutaan hanakasti. Ongelmien ratkaisu jää kuitenkin puolitiehen. Jos edes yksi suuri yhteiskunnallinen hanke saataisiin vietyä maaliin, luottamus vaivannäön palkitsevuuteen lujittuisi. 

Eurooppalaisessa keskustelussa on vallannut mieliä kaoottisuus ja hallitsemattomuus.  Unelma valmiista ja täydellisestä maailmasta on paennut yhä kauemmaksi. Kun ongelmat kaatuvat päälle, tavoitteeksi riittää, että selviää jotenkin iltaan asti ja seuraavaan aamuun. 

Me suomalaiset olemme riippuvaisia kansainvälisestä päätöksenteosta. Mutta me emme ole ajopuu. Me voimme vaikuttaa yhdessä muiden kanssa. Verkkoviestinnän nopeudesta johtuen tietoisuus siitä, mitä tapahtuu toisella puolella maapalloa, on reaaliaikainen. Ihmiskunnan yhteiset haasteet eivät jää piiloon. Sekä hyvyys että pahuus tulee hetkessä näkyväksi. Hyvän tahdon ihmiset kaikkialla maailmassa, uskonnosta ja kulttuurista riippumatta, voivat muodostaa yhteisen rintaman taistelussa hyvän toteutumisen puolesta. 

Tässä maailmassa on hyvyyttä. Tässä maailmassa on myös pahuutta. Kehityksen voittokulku ei ole muuttanut tätä perusasetelmaa. Pahuus ei edelleenkään ole vain pinnallista hyvyyden puutetta, vaillinaisuutta tai heikkoutta. Pahuus on saatanallinen voima. Radikaalin pahan vallassa ihminen tekee pimeyden tekoja Jumalan nimeen vannoen. Hän tekee Jumalasta irvikuvan. 

Jeesus Kristus on voittanut pahuuden voimat Golgatan ristillä. Iankaikkinen, lopullinen voitto on jo saavutettu. Kuitenkin hyvän ja pahan välinen taistelu jatkuu.

Kun päivänvaloon tulee muutaman viikon takaisten Pariisin terrori-iskujen kaltaisia hirmutekoja, on suuri houkutus luokitella kanssaihmiset hyviin ja pahoihin. Ja kuitenkin on katsottava peiliin. Tässäkään asiassa perusasetelma ei ole muuttunut. Hyvän ja pahan raja kulkee edelleen sisällämme. Meillä jokaisella on pimeä puolemme. 

Kristinusko meille tutussa luterilaisessa muodossa on hapattanut elämäämme lähes viidensadan vuoden ajan. Oppi-isämme Martti Lutherin opetuksen mukaan kristitty ihminen on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas, simul iustus et peccator. Tämä iskulauseeksi muotoutunut kiteytys tarkoittaa, että kristitty on edelleen syntinen, vaikka Jumala Kristuksen sovituskuoleman tähden ei lue syntiä syyksi. Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi eli kelpuuttaa ja hyväksyy yhteyteensä. Syntinen pääsee Kristuksen tähden osalliseksi kaikista taivaan aarteista.  

Kuulimme tänään katkelman apostoli Paavalin keskustelusta aikansa oppineiden filosofien, epikurolaisten ja stoalaisten kanssa. Paavali ja filosofit ovat vuoropuhelussa Ateenan Areiopagilla. He keskustelevat Jumalasta. Meille suomalaisille julkinen keskustelu Jumalasta ei ole luonteenomaista. Jumalapuhetta vierastetaan jopa siinä määrin, että suvivirren laulamisen oikeutus on kyseenalaistettu. Jumala sysätään yksityisen elämän piiriin. 
Juuri nyt on aika puhua Jumalasta. Kaoottisen maailman keskellä on aika puhua Jumalan hyvyydestä. Jumalan luomistarkoitus on hyvä. Ihmisiä rakastava Jumala tahtoo luoduilleen hyvää. 

Vastuu hyvän toteuttamisesta on ihmisellä. Meidät on kutsuttu viljelemään ja varjelemaan. Se merkitsee huolehtimista luomakunnan hyvinvoinnista. Viljeleminen ei rajoitu vain maanviljelykseen. Siihen sisältyvät inhimillisen kulttuurin kaikki ulottuvuudet, arkinen työ, tieteet ja taiteet.  

Ihmiskunnan ja myös Suomen saavutukset kulttuurin saroilla ovat mittavat. Viljelyssä on onnistuttu. Varjelu ihmisen tehtävänä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Luonnon herkkä tasapaino on järkkynyt. Pariisin ilmastokokous on koolla, koska ihmiskunnan hyvinvoiva vähemmistö kuormittaa ympäristöä yli sietokyvyn. Josko päättäjät vihdoin tekevät päästösopimuksia, jotka katkaisevat ilmaston lämpenemisestä johtuvan tuhon kierteen. Tietoa vaikeiden päätösten välttämättömyydestä on riittävästi. Meillä Suomessa on uusiutuvan energian hyödyntämisen huippuosaamista. Päästöjä aiheuttavien fossiilisten polttoaineiden käytön tiukka rajoittaminen voi avata maallemme  aivan uusia mahdollisuuksia globaalissa liiketoiminnassa.

Evankelis-luterilaisella kirkollamme on ilmasto-ohjelma, jota viitoittaa kolme koota: kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Nämä kolme koota kuvaavat vastuullista suhdetta luontoon.  Kiitollisuuden, kunnioituksen ja kohtuuden kasvualusta on luottamus Jumalan hyvyyteen. Virressä lauletaan Jumalan hyvästä luomistarkoituksesta. ”Luotujensa kodiksi Luoja maansa tarkoitti eikä epätoivon erämaaksi” (vk 591:2).  

Kiitollisuus Luojalle nousee sen sisäistämisestä, että kaikki hyvä on lainaa tai lahjaksi saatua. Kunnioitus luontoa kohtaan merkitsee tajua luonnon sietokyvyn rajallisuudesta. Ahneus ja luonnonvarojen riistäminen on väärin. 

Kohtuus on vastavoima kulutuskulttuurille. Kohtuus on vastuun kantamista niistä köyhistä, joiden elämää ilmastonmuutos uhkaa. Vuonna 2010 rankkasateiden aiheuttamat tulvat peittivät alleen viidesosan Pakistanista. Neljä miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi. Yli 200 miljoonan aasialaisen, afrikkalaisen ja etelä - amerikkalaisen ennustetaan kärsivän vesipulasta kymmenen vuoden kuluessa. Jos ilmaston vähittäistä lämpenemistä hidastavia kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaiseksi, kuivuus ja sietämättömät helleaallot sekä rajut trooppiset myrskyt ja tulvavedet ajavat satoja miljoonia ihmisiä pakolaisiksi. 

Kohtuuden ihanne soveltuu ohjenuoraksi yhtä lailla kansainväliseen talouteen kuin myös yksityisen kansalaisen elämään. Vanhan testamentin Sananlaskuista luemme: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan” (Sananl 30:8-9). Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan. Tähän lausumaan sisältyy kokemuksellinen viisaus. Jumalan kadottamisen riski on suuri silloin kun elämä hymyilee. 

Edistysusko ei ole enää takavuosien tapaan voimissaan. Kasvun rajoja tiedostetaan. Kaikkivoipaisuuden huumassa julistetaan kuitenkin edelleen: ”Täysi-ikäisyytensä saavuttanut ihminen ei tarvitse Jumalaa. Omalakinen, kaiken osaava ja kaiken hallitseva riittää itselleen”. 

Loppujen lopuksi 98-vuotiaan itsenäisen Suomen asiat ovat tulevaa kehitystä ajatellen hyvällä tolalla, jos itseriittoinen ylpeys ei sokaise ja peitä näköaloja. Viisas turvaa kansojen Kaitsijaan. Olemme tänään kiitollisia menneiden sukupolvien työlle, isien ja äitien uhrille itsenäisen ja vapaan isänmaan puolesta. Isänmaan etu on ajanut äärimmäisissä kohtalon hetkissä yksilöiden itsekkäiden pyyteiden edelle. Suomella on mittavat haasteet. Suomi ei ole vielä valmis. Yhteistuumin ja yhdessä ponnistellen meillä on jatkossakin edellytykset kohtuullisen hyvään elämään. Eikö siinä ole pienelle kansakunnalle tavoitetta riittävästi? -kohtuullisen hyvä elämä. 

Hyvän puolesta kannattaa nähdä vaivaa silloinkin, kun onnistuminen on epävarmaa ja riskit tiedostetaan. Hitusessa hyvyyttä on voimaa enemmän kuin säkillisessä pahuutta. Hyvyys voittaa lopulta, koska hyvyys on Jumalasta.

 

Saarna Oulun tuomiokirkossa 6.9.2015 (Mt 23:1–12)

Täällä Oulun tuomiokirkossa on tänään runsaasti koolla läheltä ja kaukaa saapuneita kaatuneitten omaisten liiton valtakunnallisten hengellisten ja kulttuuripäivien viettäjiä. Joukossa on sotaorpoja. Vielä elossa olevien sotaleskien määrä on huvennut pieneksi. Olemme saaneet elää Suomessa jo 70 rauhan vuotta. Kaatuneitten omaisten liiton toiminnalle on edelleen suuri tarve. Tarve kertoo siitä, että sodan haavat ja arvet parantuvat hitaasti, jos koskaan. Karuista kokemuksista huolimatta ei ihmiskunta ole lopettanut sotimista. Miekkoja ei ole taottu auroiksi.

Reilu vuosi sitten sotaa ja vainoa pakenevien määrä ylitti 50 miljoonaa ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Tänään pakolaisia on maailmassa jo yli 60 miljoonaa. Pakolaisista yli 80 prosenttia kituuttaa päivästä toiseen kehitysmaiden alkeellisissa olosuhteissa. Leskiä ja orpoja on paljon. Pakolaisten määrä on tänä vuonna lisääntynyt ennätyksellistä vauhtia myös Euroopan teillä ja aitovierillä. Heinäkuussa, siis yhden kuukauden aikana, Euroopan unionin alueelle saapui ensimmäistä kertaa yli 100 000 siirtolaista. Viimeisten viikkojen ja päivien aikana myös Suomi on herätetty lisääntyvään hätään. Suurin osa tulijoista pakenee Syyrian sisällissotaa. Ihmiset hakevat turvaa. Turvaa haettiin myös niille 70 000 suomalaislapselle, jotka viime sotien aikaan saivat Ruotsissa ja Tanskassa tilapäisen tai pysyvän kodin.

Sotien ja väkivallan syyt ovat monisäikeiset. Usein ne hahmottuvat vaivoin. Väkivallan käytölle löytyy kuitenkin yhteisiä nimittäjiä. On itsekkyyttä ja vallanhimoa. Täällä Oulussa uskallamme sanoa ääneen, että itsekkyys ja vallanhimo ovat syntiä. Sodat ja väkivalta ovat siis lankeamista syntiin. Ihmiskunnan historia on lankeamisen historiaa. Taakse jäänyt 20. vuosisata oli tähänastisista verisin. Jumala tahtoo, että ihmisen hyvä saisi toteutua. Jumalan tahto jää toteutumatta, kun teemme vääriä valintoja. Emme suostu ihmisiä rakastavan, hyvän Jumalan työtoveruuteen.

Tässä sateisessa syyspäivässä elämme sadonkorjuun aikaa. Meitä puhuttelevat maanviljelykseen liittyvät Jeesuksen vertaukset. Monien vertausten sanoma kiteytyy: Pienessä siemenessä hyvyyttä on enemmän voimaa kuin säkillisessä pahuutta. Hyvyys on Jumalasta. Koska hyvyys on Jumalasta, saamme olla vakuuttuneita siitä, että hyvyys lopulta voittaa, vaikka merkkejä hyvän toteutumisesta ei näkyisi. Hyvän eteen kannattaa aina nähdä vaivaa.  Hyvän puolesta kannattaa taistella. ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt”. Näin laulamme virressä 600.

Tämän pyhäpäivän raamatun tekstit, virret ja rukoukset, kutsuvat kiitollisuuteen. Kristityn kiitollisuus nousee uskosta ja luottamuksesta Jumalan hyvyyteen. Jumala on hyvä, vaikka oma ja läheisten elämä olisi raskasta taakkojen kantamista. Jumala on hyvä. Saan jakaa taakkani hänen kanssaan. Tästä jakamisen kokemuksesta nousee kiitollisuus. Jeesus kutsuu jakamiseen päivän evankeliumissa: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon”. Nämä ovat Jeesuksen sanoja. Saman Jeesuksen sanat, jonka paosta Egyptiin kerrotaan evankeliumin alkulehdillä, Matteuksen toisessa luvussa. Jeesus tietää syntymästään saakka, mitä on olla ihminen. Hän syntyi väkivaltaisen maailman keskelle. Hän tietää mitä on turvattomuus.

Turvattomuus on monen tässä kirkossa tänään levähtävän sotaorvon lapsuuden kokemus. Myös te sotalesket olette kokeneet turvattomuutta. Ei ollut isän syliä, ehkä ei ollut äidinkään syliä. Ei ollut puolison syliä ja kuitenkin oli rakastetuksi tulemisen kaipuu. Myös veljen kaatuminen repäisi suuren aukon hataraan turvaverkkoon. Sotavuosina pientenkin lasten ja nuorten harteilla oli aikuisten taakkoja, ei vain henkisiä murheita, vaan myös aikuisten työt. Selviytyminen läheisten ihmisten menetyksistä on ollut vaivalloinen polku. Matkan varrella moni on kokenut kuinka välittävien ja rakastavien ihmisten tuki on lääkinnyt ja parantanut haavoja. Pyhä kirja painottaa vieraanvaraisuuden merkitystä yksinäisyyden ja muukalaisuuden tunteen torjunnassa. Tämän päivän Vanhan testamentin tekstistä kuulemme elämänmyönteisen kehotuksen: ”Menkää koteihinne, nauttikaa hyviä ruokia ja juomia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei ole mitään. Iloitkaa, sillä Herra on teidän voimanne.” Vieraanvaraisessa naapuruudessa on raskaina murheen vuosina ollut monelle kaatuneen omaiselle tuki, joka on kantanut.

Yksityisyyttä yli kohtuuden arvostavassa ajassamme on erityinen tarve muistuttaa vieraanvaraisuuden merkityksestä kanssaihmisten kohtaamisissa ja siltojen rakentamisessa. Vieraanvaraisuus on luonteva mahdollisuus rakentaa yhteisöllisyyttä myös kantaväestön ja tänne kaukaa saapuvien välille. Vieraanvaraisessa ateriayhteydessä kulttuurit kohtaavat ja rikastuttavat toisiaan. Vieraanvaraisuuden omakohtainen kokeminen nostattaa kiitollisuutta vaikeankin elämän keskellä. Heprealaiskirje kehottaa vieraanvaraisuuteen seuraavasti: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä”.

Nyt käsillä oleva sadonkorjuuaika on perinteisesti aivan erityisellä tavalla kiitollisuuden aikaa. Vanhan testamentin Saarnaaja pukee kiitollisuuden sanoiksi: ”Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista”. Yltäkylläisyydessä kiitollisuus unohtuu herkästi. Voi olla niinkin, että kiitollisuus unohtuu varmimmin silloin, kun maan sato on hyvä. Vaatimattomissa oloissa ymmärretään, että vuoden marja-, sieni- ja viljasato on hyvän Jumalan lahja.

Omakohtaisia vastoinkäymisiä miettiessä ja ympäröivää elämää tarkkaillessa havaitsemme, että koettelemuksista seuraa herkästi katkeroitumista ja sisäänpäin kääntymistä. Kuitenkin jonkun toisen ihmisen kohdalla koettelemusten seuraus on kiitollisuus vähästä, halu auttaa ja tarjota vertaistukea. Kiitollinen mieli versoo nöyryyden maaperässä. Kiitollisuus ei vaadi rikkautta eikä köyhyyttä. Kiitollisuus on elämänasenne. Kiitollisuutta voi opetella. Kiitollisen mielen peruslähtökohta lienee sen oivaltaminen, että Jumalan hyvä on jokaista luotua varten. Jumalan hyvä on tarkoitettu jaettavaksi.

Me ihmiset tarvitsemme ruumiin ravintoa. Tarvitsemme myös hengellistä ruokaa. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Nämä ehtoollisen vietosta tutut Ystävän sanat ovat niin lempeät, että niiden kuuleminen ravitsee, vaikka ne ovat vasta ateriakutsu.  Näissä sanoissa kuuluu toisen maailman ääni.

Pyhä ehtoollinen on levon ateria. Lepo, jonka Jumala lahjoittaa, ei ole tästä maailmasta. Se on lepoa, joka ei ole riippuvainen elämän ulkonaisista olosuhteista. Jumalan rauha on lepoa yhtä lailla työttömälle kuin työtaakkojen alla nääntyvälle. Levähtäminen Vapahtajan seurassa antaa voimia arjen kohtaamiseen. Saamme voimia kohdata oma lähipiiri, perhe ja suku. Sitten seuraavat kotipaikkakunta, maakunta ja isänmaa. Sitten on vuorossa oma maanosa, Eurooppa ja lopulta koko ihmiskunta. Kristinuskon hapattamassa yhteisöllisyydessä huomioimme nämä kaikki tasot. Etsimme hyvää elämää omaan lähipiiriimme ja olemme Jumalan avulla valmiita toimimaan kaikkien ihmisten yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Onko tämä mahdollista? Voiko pieni ihminen vaikuttaa asioihin, jotka ovat maantieteellisesti kaukana? Kyllä vaan. Sitä varten meillä on esimerkiksi kirkon lähetystyö ja kansainvälinen diakonia. Niitä voi tukea myös kotikaupungissa. Näin saamme olla työtovereina mukana Jumalan taloudenhoidossa.

Kiitollisia tässä maailmassa ovat ne, jotka ymmärtävät, että kaikki hyvä tässä ja tulevassa elämässä on Jumalan lahjaa. Tarvitsemme tien näyttäjiä, ihmisiä joiden elämässä, sanoissa ja teoissa aistii kiitollisuuden Jumalalle.  Vietimme eilen kansainvälistä hyväntekeväisyyden päivää. Täyttyi 18 vuotta albanialaisen nunnan, Äiti Teresan kuolemasta. Hän oli vähästä kiitollinen, esimerkillinen kilvoittelija. Intiassa, Kalkutan slummeissa työskennellyt Äiti Teresa opastaa katsomaan Kristusta. Hän opastaa tielle, totuuteen ja elämään. ”Ensin on suostuttava hiljaisuuteen. Hiljaisuuden hedelmä on rukous. Rukouksen hedelmä on usko. Uskon hedelmä on rakkaus. Rakkauden hedelmä on palvelu. Palvelun hedelmä on rauha”. Rauhaan sisältyy myös kiitollisuus.


- - -

Saarna, pääsiäisyö 2015

Enkelin sana ”älkää pelästykö” ei rauhoita. Levoton mieli ei tyynny. Naiset pelkäävät ja vapisevat. He pakenevat.
Kokemus on järkyttävä ja kuitenkin tyhjältä haudalta alkaa matka uuteen elämään.
Jokin sisimmässä liikahtaa. Kaikki neljä evankeliumia vakuuttavat, että Magdalan Marian usko ylösnousemukseen herää, kun hän kohtaa Mestarin kasvoista kasvoihin. Hän vapautuu pelosta. Hän iloitsee ja syleilee Jeesuksen jalkoja. Samoin on Jeesuksen muiden oppilaiden laita. He uskovat, kun he ovat kasvotusten kuolleista herätetyn seurassa.
Lisänimen epäilijä saanut Tuomas uskoo, kun hän saa omin silmin nähdä naulanjäljet ylösnousseen Mestarin käsissä ja pistää kätensä hänen kylkeensä.
Pyhä kirja vakuuttaa: ”Rakkaudessa ei ole pelkoa”.  Rakkaus vapauttaa. Vapauttajan seurassa pelkäävästä tulee rohkea ja iloinen.
Tuomas uskoo, kun näyttö on riittävä ja vakuuttava. Tänäänkin moni haikailee riittävää, pätevää näyttöä. Jos Jeesuksen ylösnousemus voitaisiin luonnontieteen menetelmillä tyhjentävästi selittää, se ei olisi inhimillisen käsityskyvyn ylittävä tapahtuma. Tieteellisen todistamisen mahdollisuudet ovat rajalliset. Kuitenkin  kolmannen aamun ihmeellä on vahva historiallinen näyttö. Ne joille Ylösnoussut ilmestyy, ovat masentuneita, pohjansa kadottaneita ihmisiä. He ovat epätoivoisia naisia ja miehiä. Jotkut heistä olivat Golgatalla, kun Jeesus tapettiin. Usko Jeesuksen asiaan oli mennyt.
Pitkäperjantain mustan yön lamaannuttamat kokevat uuden alun. He saavat voiman, joka kantaa. He saavat rohkeuden viedä ilosanoma eteenpäin oman  hengen menettämisen uhallakin. Jeesus on Herra!  Hän elää! Jumala on herättänyt hänet kuolleista.
 On kiistaton historiallinen totuus, että kristillinen usko ja julistus syntyivät ylösnousseen kohtaamisesta. Maailmanlaaja kristillinen kirkko on rakentunut tälle perustalle. Kristuksen kirkko kasvaa.
Laskelmointi, varmistelu, turvallisuuden maksimointi sekä kuvitelma monimuotoisen elämän hallinnasta on omalle ajallemme erityisen leimallista.
Varsinaisesti siinä ei ole mitään uutta. Matteuksen evankeliumi kuvaa Jeesuksen vastustajien yritystä varmistaa, että Jeesuksen asia kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
He pyytävät maaherra Pilatusta järjestämään haudalle tehokkaan vartioinnin sekä sinetöimään hautakiven, jotta opetuslapset eivät pääse varastamaan Jeesuksen ruumista ja valehtelemaan ihmisille: ”Hän on noussut kuolleista.”
Loppuun asti hiotut turvatoimet ja varmistelut pettävät, koska Jumalan suunnitelmat ovat toiset.
Jumalan voimaa ei voi hallita. Jeesus tulee lukkojen läpi. Hän murtaa kivisydämet.
Tänä pääsiäisyönä saamme kohdata kuoleman Voittajan pyhällä aterialla. Ylösnoussut on leivässä ja viinissä salatulla tavalla todellisesti läsnä. Ehtoollisen lahja on suurempi kuin ikinä voimme järjellä käsittää. Ehtoollinen on mysteeri, salaisuus. Kun emme ymmärrä, saamme ihmetellä ja palvoa.
Tänä pääsiäisyönä muistamme myös Jumalan työtä, jonka hän on  meissä jo pyhässä kasteessa aloittanut.
Pyhässä kasteessa ihmisiä rakastava Jumala on kutsunut meidät pimeydestä valoon, osallisiksi ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen lahjoista. Näitä lahjoja ovat syntien anteeksisaaminen ja iankaikkinen elämä.
Saamme vastata Tahdon, kun meiltä uskontunnustuksen jälkeen kysytään: Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?
Ylösnousemususkolla on merkitystä tänään. Me Jumalan luomat ja lunastamat olemme ikuisuuden sylissä. Emme ole Jumalalta kadoksissa – olemme tallessa.
Ylösnousseen Mestarin rakastava kosketus lahjoittaa vapauden ja rohkeuden kadottaneille ilon ja riemun. Katoavaiseen elämään löytyy syvyysulottuvuus.
 Hämmentyneet, epäilevät ja toivottomat löytävät elämän tarkoituksen rakkaudessa ja rakastamisessa.
Mittaamattoman raskaskin elämä saa mielen. Tulevaisuus näyttäytyy monista uhkista huolimatta toivon tulevaisuutena.
Monet Jumalan lupaukset ovat jo täyttyneet.
Muuri, joka erottaa ajan iäisyydestä, on murtunut. Kun täydellinen alkaa, muuri kaatuu.
Kaikkialla maailmassa kaikuu pääsiäisen riemuviesti. ”Kristus nousi kuolleista. kuolemallaan kuoleman voitti. Haudoissa oleville elämän antoi”.
 
- - -  

Saarna Karjasillan kirkossa kynttilänpäivänä 8.2.2015

Jumalan salattuihin, jo toteutuneisiin suunnitelmiin kuuluu, että hän valitsi Israelin kansaksi, jonka vaiheiden välityksellä hän ilmoitti tahtonsa koko ihmiskunnalle.

Hän valitsi juutalaisen tyttösen, Marian, Poikansa äidiksi. Jeesus varttui juutalaisessa perheessä.

Juutalaisten pyhä kirja, Vanha testamentti, on myös meidän pyhä kirjamme. Kymmenen käskyn laki on yhteiskuntamme moraalinen selkäranka. Vanhassa testamentissa on kuitenkin myös sellaista, mikä ei siirtynyt kristillisen kirkon elämään.  Keskeisin juutalaisuuden ja kristinuskon ero näkyy suhtautumisessa Jeesukseen. Juutalaiset eivät tunnusta häntä kuolleista herätetyksi, ylösnousseeksi Herraksi, Maailman Vapahtajaksi.
Kristinusko on kulkenut pitkän tien vapautuessaan monista taustayhteisönsä, juutalaisuuden säädöksistä.

Yksi näistä juontaa juurensa kynttilänpäivän vanhaan nimitykseen, Neitsyt Marian puhdistuspäivä. Taustalla on ajatus vasta synnyttäneen naisen epäpuhtaudesta. Näkemys siirtyi juutalaisuudesta kristinuskoon, vaikka se onkin uskollemme vieras. Vanhimmat teistä ehkä muistatte "kirjoittamattoman lain", jonka mukaan äiti ei synnytyksen jälkeen saanut liikkua kodin ulkopuolella, ennen kuin hän noin 40 päivää synnytyksen jälkeen oli käynyt kirkossa tai pappilassa kirkoteltavana. Tämä on esimerkki kirkon elämään aikanaan pesiytyneestä perinteestä, joka hyvin joutui väistymään uuden tieltä.

Kirkollisia perinteitä ja tapakulttuuria arvioitaessa on tarpeen kysyä, edistävätkö ne ilosanoman toteutumista.

Jokainen meistä tuntee ainakin jonkin verran juutalaista tapakulttuuria.
Olemme kuulleet juutalaisista ruokasäädöksistä, puhtaista ja epäpuhtaista ruuista.

 Tiedämme että Mooseksen ajoista lähtien juutalaisen lain vaatimuksiin kuuluu poikalasten ympärileikkaus. Liiton merkiksi myös Jeesus ympärileikattiin 8 päivän ikäisenä.

 Uuden ja vanhan liiton rajalla, aikakausien käänteessä juutalaisen perinteen erityinen tehtävä oli valmistaa ihmisiä kohtaamaan lähelle tuleva, ihmiseksi syntyvä Jumala, Jeesus Kristus.  

Herran tulotien valmistaja, huutavan ääni, viimeinen vanhan liiton profeetta saarnasi: "Kääntykää! Taivasten valtakunta on tullut lähelle".  
Monelle hurskaalle juutalaiselle isien usko ja perinteet olivat este uuteen uskoon tunnustautumiselle.

 He olivat lukeneet pyhät kirjoitukset. He tunsivat ne tarkoin.
Mutta ymmärsivätkö he lukemansa?
 Jeesus ei täyttänyt heidän messiasodotustaan. Monen kohdalla kävi niin, että tiukka pitäytyminen kirjaimeen lukitsi sydämen ja mielen. He eivät olleet avoimia Jumalalle, joka yllättää, tulee lähelle, on läsnä ja koskettaa.
Apostoli Paavali, kokenut lainopettaja, todistaa väkevästi: "Kirjain kuolettaa. Henki tekee eläväksi".

Kirjaimen lisäksi myös oppi saattaa kuolettaa. Jos oikeasta opista tulee elävää Jumalaa tärkeämpi, ei sydämessä löydy tilaa rakkaudelle. Meistä tulee itseemme käpertyneitä ja ennakkoluuloisia. Emme ota riskejä, koska varomme tekemästä virheitä. Emme uskalla rakastaa. Tällaisen elämän petollisuus on siinä, että luulemme elävämme Jumalalle, mutta elämmekin vain itsellemme.

Vanhan Simeonin tie on toinen. Hän tunsi kirjoitukset. Mutta hän ei elänyt kirjaimen kahleissa. Hän oli avoin elämän yllätyksellisyydelle. Hän etsi elävää Jumalaa. Hän oli perehtynyt Jumalan lupauksiin. Kun vanha Simeon kohtaa Jeesus-vauvan temppelissä, hän kohtaa Pelastajansa. Hän katsoo Kristusta, tosi ihmistä ja tosi Jumalaa kasvoista kasvoihin. Hän näkee vauvassa ristin miehen ja kuoleman voittajan.

Jumalan kirkkaus valaisee Simeonin sydämen ja mielen. Hän käsittää omakohtaisesti, että tässä hetkessä, juuri nyt, Jumalan lupaus on täyttynyt. Simeon tarttuu hetkeen rohkeasti. Hänet valtaa ilo, riemu ja vapaus.


Simeon on esimerkillinen ihminen ja tiennäyttäjä. Myös keskuudessamme tänään elävien vanhojen ihmisten elämänkokemus ja seestynyt viisaus voi avata meille nuoremmille uusia ja arvokkaita näkökulmia elämään.  
Sukupolvelta toiselle siirtyvän kristillisen perinteen erityinen tehtävä on säilyttää ilosanoma puhtaana ja tuoda valo aikaan, joka juuri nyt on käsillä.


Ajattelen että teillä, vaativaan tehtävään tänään siunattavilla seurakunnan luottamushenkilöillä on erityinen vastuu kristillisen perinteen siirtämisessä sukupolvelta toiselle.

Tänään, kynttilän päivänä, tahdon muistuttaa mieleenne Jeesuksen sanat "Te olette maan suola - Te olette maailman valo". Toki nämä velvoittavat sanat on osoitettu meille kaikille muillekin kirkossa tänään läsnä oleville. Tämä on vaativaa puhetta.

On kuitenkin niin, että Uudessa testamentissa ei ole ainoatakaan kehotusta ilman lupausta voimasta, jonka matkaan Saattaja lahjoittaa. Mestari lähettää oppilaat matkaan ja evästää lupauksella: "Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti" (Mt 28:20). Evästys on välttämätön, koska oppilaat ovat täydellisesti riippuvaisia Jumalan lahjoista. He eivät loista omaa valoaan. He loistavat taivaan valoa. He ovat suolana maailmassa, koska he tekevät Lähettäjänsä tekoja.

Mitä ovat ne Lähettäjän teot, joita meitä tänään kehotetaan tekemään? Löytyykö teoille yhteinen nimittäjä? Kun hapuillen etsimme vastausta, voimme muistella, keitä Jeesus vuorisaarnassa julistaa autuaiksi. He ovat ihmisiä, jotka ikävöivät. He ovat erehtyviä, epäonnistuvia ja järkkyviä ihmisiä. Heillä on omakohtainen kokemus: en riitä itselleni. Tarvitsen Korkeamman apua. Omiin rajoihin törmääminen on tehnyt elämästä rukousta. Toivo on löytynyt yhteydessä Jumalaan. Usko häneen, jolle kuolleetkin elävät, on antanut elämälle mielen ja tarkoituksen. He ovat kuulleet ilosanoman ja ottaneet sen vastaan. He ovat autuaita, siunattuja, onnellisia. Näille ikävöiville Mestari sanoo: "Te olette maan suola… te olette maailman valo".  Tätä taustaa vasten alkaa hahmottua, että Lähettäjän teot, joita meitä tänään kehotetaan tekemään, eivät välttämättä ole suureellisia. Ne ovat maanläheisiä arjen tekoja kodeissa ja työpaikoilla.  Yhteinen nimittäjäkin löytyy. Ne ovat tekoja, jotka heijastavat Taivaan Isän valoa ja rakkautta. Teot ovat välittämistä.

Täältä Herran huoneesta lähdetään arkeen. Kristus ruokkii ja ravitsee sovituksen ilolla pyhässä sanassa ja pyhässä ehtoollisessa. Tässä kosketuksessa Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan ja se levittää valoaan.

- - -

Saarna Karjasillan kirkossa 16.11.2014, valvomisen sunnuntai (60-vuotiaiden syntymäpäiväjuhla)

Valvokaa! Tämän kirkkovuoden viimeistä edeltävän sunnuntain lisäksi vuoden kierrossa on muutama muukin pyhäpäivä, jonka otsikko on varustettu huutomerkillä ikään kuin sanoman terästämiseksi. Jouluyönä taivaan enkelit laulavat ilosanomaa: "Teille on syntynyt Vapahtaja!" Jouluaamuna sanoman vastaanottajia kehotetaan liikkeelle: "Nyt Betlehemiin!" Pääsiäisenä kajahtaa riemuhuuto: "Kristus on ylösnoussut!" Kesäaikaan vietettävä viides sunnuntai helluntaista kehottaa: "Armahtakaa!" Tässä ne ovat, huutomerkillä varustetut pyhäpäivien otsikot.

Joulun ja pääsiäisen iloiset huudahdukset kertovat: Jumalan lupaukset ovat täyttyneet. Hän ei ole jäänyt taivaan saleihin. Hän ei ole unohtanut meitä. Neitseellisessä syntymässä ja ylösnousemuksessa haudasta Jumala vaikuttaa suoraan aineelliseen maailmaan, materiaan. Tuonpuoleinen Jumala toimii täällä, tämänpuoleisessa todellisuudessa. Ihmisen vastaus Jumalan tekoon, joka ylittää ymmärryksen, on ihmettely. Myös valvominen ja armahtaminen ovat ihmisen vastauksia Jumalan työhön. Vastaus ilmentää uskoa. Tilanteesta riippuen vastaus Jumalan tekoon voi olla katumus, mielenmuutos, kiitollisuus, ylistys, ilo, rauha, vapaus.

Uudessa testamentissa on koko joukko kuvauksia Jeesuksen ja hänen aikansa uskonnollisen johdon törmäyskurssista. Tällaisessa kohtaamisessa Nasaretin mies kirjoittaa hiekkaan: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven". Moni ihminen on sanottanut kokemuksensa. Kyllä Jumala armahtaa. Ihmiset ovat armottomia.

Jokainen ymmärtää, että armahtaminen on Jumalan mielen mukainen vastaus kehotukseen armahtakaa! Mutta miten meidän tulisi vastata kehotukseen valvokaa! Tämä on vaikeampi kysymys. Kristikunnan historia tuntee lukuisia esimerkkejä kilvoittelijoista, jotka ovat yrittäneet kaikkensa, jotta olisivat valveilla, kun Vapahtaja saapuu. Keskittyessään valmiina olemiseen jotkut ovat kokonaan jättäneet arjen elämän velvoitteet ja vaatimukset. Taivasosaa varmistellessaan he ovat tyystin unohtaneet lähimmäisen ja hänen rakastamisensa. He ovat kuvitelleet, että valmiina oleminen ja valvominen vaatii arjesta irrottautumista ja täydellistä vetäytymistä hengelliseen elämään.

Toisessa Tessalonikalaiskirjeessä on suorasanainen hurmoksellisen maailmanlopun odotuksen kritiikki: joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä myöskään syödä. Tämä väärille tulkinnoille altis kritiikki tähdentää, että vaivannäkö kuuluu elämään. Arki kaikkine vaatimuksineen ja velvoitteineen on ihmisen osa. Tässä valossa valvominen on vastuun kantamista niistä asioista, jotka omalle kohdalle sattuvat. Voimme kiteyttää. Kehotus Valvokaa! suuntaa kahtaalle. Se herättelee ihmettelemään ja hämmästelemään Jumalan töitä. Se myös herättelee vastuuseen.

Joskus kuulee toivomuksen, että kristillinen usko pitäisi rajata pois julkisen elämän piiristä. Uskon ei toivota vaikuttavan laajalti yhteiskunnassa, koska arvellaan sen loukkaavan jonkun vakaumusta. Joku ehkä myös pelkää, että kristinusko sekoittaa bisnekset. Uusi testamentti ei tällaista rajausta tunnusta. Kirjeessään Korinttin seurakunnalle apostoli Paavali puhuu kristillisestä hyveestä, kohtuudesta. Kohtuullisuuden tavoittelu koskee kaikkea yhteisöllistä elämää. Antaessaan ohjeita Jerusalemin köyhien avustamisasiassa hän kirjoittaa: "Tarkoitus ei ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt teillä on yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus" (2 Kor 8:13-15). Kun kohtuullisuuden tavoite unohtuu, jää ihmisen hyvä toteutumatta. Esimerkin voi ottaa myös tämän päivän talouselämästä.

Rakas isänmaamme Suomi on markkinatalousmaa. Markkinataloudelle on kaunis määritelmä. Se on vaurauden jakamisen väline eli keino. Meille on opetettu koulussa, että markkinataloudessa määrää kysynnän ja tarjonnan laki.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että kansainvälinen talous on irtautunut ihmisten todellisista tarpeista. Kadunmiehen näkökulmasta näyttää siltä, että rahamaailma on keinotodellisuus, jota säädellään rahahanoja vuoroin avaamalla, vuoroin sulkemalla. Olemme etääntyneet ihanteesta, jossa markkinatalous on vaurauden jakamisen väline. Maailmantaloutta näyttää ohjaavan vaurauden keskittäminen.

Miten tähän on tultu? En ole havainnut uutisointia, jossa olisi mainittu, että syynä on mammonan palvonta. Mammonismi, rahanahneus on taudin nimi. Kun ihmisen todelliset tarpeet unohtuvat, vaurauden jakamisen välineeksi tarkoitetusta rahasta, pääomasta, kapitaalista, tulee itse päämäärä eli tavoite. Siitä tulee palvonnan kohde. Maailmanlaajuinen ahneus on johtanut tilanteeseen, jossa kärsijöitä ovat ihmiset, joilla jo lähtökohtaisesti on jokapäiväisen leivän puute. Kärsijä on myös meitä ympäröivä kaunis luonto. Koko luomakunta huokaa ja vaikeroi, kirjoittaa Paavali Roomalaiskirjeessä.

Valvokaa! on ajankohtainen kehotus sekä globaalisti että itse kullekin tutussa oman elämän lähipiirissä.
Valvominen on toisen ihmisen edunvalvontaa. Se on myös luottamista siihen, että Kristus, esirukoilijamme, on syntisen edunvalvoja. Valvominen on uskallusta elää ja kuolla yhdessä Kristuksen kanssa. Valvominen on levollista turvautumista ihmisiä rakastavaan hyvään Jumalaan ja hänen pelastustyöhönsä luottamista.

Kristinusko puolustaa ihmisen mahdollisuutta lepoon vaivannäön keskellä. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. 24/7 –kulttuurin levittäytyminen kaikille inhimillisen elämän alueille on sairas ilmiö. Kun työn ja levon tasapaino häiriintyy, seuraa pahoinvointi. Kehotus Valvokaa! ei siis tarkoita pidättäytymistä levosta.

Saarnaajan kirjassa on sanotettu kirjoittajan omakohtainen kokemus. "Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista." Tasavuosien täyttyminen on tällainen juhlahetki. Saa syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.

Kun täyttää kuusikymmentä vuotta, astuu oman elämän näköalapaikalle. Te arvoisat tänä vuonna 60 vuotta täyttäneet ja täyttävät seurakuntalaiset olette näköalapaikalla. Teillä on perspektiiviä taaksepäin. Teillä on kokemuksen kautta tullutta ymmärrystä elämän rajallisuudesta. Katse eteenpäin on nöyrä. Kuitenkin saat katsoa eteenpäin rohkeasti. Sama Jeesus, joka kerran kapaloitiin Betlehemissä, kulkee rinnallasi tänään ja huomenna. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Millainen on sinun polkusi? Elämän pohdiskelu nostaa pintaan asioita, joita ehkä tekee mieli muuttaa. On asioita joihin voit vaikuttaa. On myös paljon sellaista, jota et voi muuksi muuttaa.
 Jos kuuskymppisen mieli täyttyy kiitollisuuden sijasta katkeruudella, niin tämä lienee asia, jota voisi yrittää jotenkin korjata. Kiitollisuutta voi opetella. Kiitollisuus on elämänasenne. Kiitollisen mielen perusoivallus lienee siinä, että toisen hyvä ei ole pois minulta. Jumalan hyvä on tarkoitettu jaettavaksi.

Tämä Karjasillan kirkko on joillekin teistä tuttu erityisesti elämänkaaren käännekohdista kuten ripille pääsystä. Vuosikymmenten ajan valkoiseksi maalatulle betoniseinälle ripustettu Essi Rennvallin veistos on julistanut taiteen kielellä Kristuksen toista tulemista. Katse on päämäärätietoinen, tyyni ja lempeä, kädet avoimeksi ojennettuina, kuin ystävää syliin kutsuen. Kristus laskeutuu alas seurakunnan keskelle.

Paluu on viipynyt ja kuitenkin Vapahtaja kohdataan tänään.
Saamme kuulla alttarilta Vapahtajan sanat: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." Nämä Ystävän sanat ovat niin lempeät, että niiden kuuleminen ravitsee, vaikka ne ovat vasta ateriakutsu. Kutsussa kuuluu toisen maailman ääni. Kirkon perinteessä ehtoollista kutsutaan kiitosateriaksi. Kiitosaterialla saat iloita ja levähtää Ystävän seurassa. Saat jakaa kuormasi hänen kanssaan. Jumala lahjoittaa Sinulle rauhan, joka on toisesta maailmasta.

 

Saarna Karjasillan kirkossa 25.5.14, Rukoussunnuntai (Matt 6:5-13), työntekijöiden tehtävään siunaaminen

Kristuksen kirkko on maailmanlaaja. Miljoonat kristityt kotoisessa Euroopassa ja eri puolilla maailmaa kääntyvät tänään Taivaan Isän puoleen. Sadoilla eri kielillä he rukoilevat yhdessä meidän kanssamme Isä meidän.

Isä meidän on yksityisen ihmisen rukous. Samalla se on yhteisöllinen rukous. Kristuksen kirkossa jokainen meistä on yhteisön jäsen. Meillä on yhteinen taivaan Isä. Hän on niidenkin Isä, jotka eivät häntä isäkseen tunnusta. Kutsu perheenjäseneksi on aivan erityinen ilo ja riemun aihe ihmiselle, joka ei vielä ole löytänyt tietä kotiin.
 Mikä Isä meidän rukouksessa on niin tärkeää, että se opetellaan rippikoulussa ulkoa? Ajattelen että sanoja merkityksellisempää on suhde Jumalaan. On kysymys luottamuksellisesta suhteesta Jumalaan, joka tietää mitä me tarvitsemme. Isä meidän –rukouksen sanoja arasti ja hapuillen tapaileva heittäytyy Jumalan kannettavaksi. Tähän rukoukseen on yksinkertaistaen sanotettu kristillisen uskon ydin. Meidän ei tarvitse olla itseriittoisia. Jumala kantaa.

Uusi testamentti lupaa, että Taivaan Isä kuulee sanattoman huokauksen. Hän tuntee ja tietää mietteemme ja sydämen kaipuun. Monen kristityn rukoukset pelkistyvät vuosien saatossa ja elämänkokemuksen karttuessa. Isä meidän on pelkistetty rukous. On toki monia muitakin pelkistettyjä rukouksia. VT:n psalmin rukous "muista minua" on pelkistetty rukous. Pelkistetty on myös erityisesti idän kirkon perinteessä rakastettu rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja, armahda minua.
Ajattelen että näiden lyhyiden rukousten yhteinen nimittäjä on heittäytyminen Jumalan varaan. Jumalan varaan heittäytyminen on mahdollista sille, joka on ihmisenä kohdannut omat rajansa sekä tuntee puutteensa ja heikkoutensa.

Ihminen jolla on vankkumaton luottamus oman elämän hallintaan ja joka tuntee pärjäävänsä omillaan, varmaankin vierastaa rukousta, jossa ohjakset jätetään Jumalalle.
Taas tänä keväänä meillä Suomessa on keskusteltu kristillisestä kulttuurista ja sen siirtämisestä sukupolvelta toiselle. Keskiössä on ollut suvivirsi. Mainittakoon että tässä messussa suvivirrestä lauletaan kaikki kuusi säkeistöä.
 Myös Isä meidän on keskeinen osa sukupolvelta toiselle siirtyvää kristillistä perinnettä. Se sisältyy riemuvuonna 2000 täällä Karjasillallakin jokaiseen kotiin jaettuun Katekismukseen. Katekismuksen tarkoitus on kertoa lyhyesti ja selkeästi, mitä kristillinen usko on. Sen tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme.
Kristillisessä uskossa on kysymys Jumalan kohtaamisesta ja lähimmäisen kohtaamisesta. Perimmältään on Jumalan ja lähimmäisen kohtaamisessa aina kysymys myös oman elämämme kohtaamisesta.

Isä meidän rukous avautuu uudella tavalla uusissa elämäntilanteissa. Tänään keskitymme sen viidenteen pyyntöön. Viidennessä pyynnössä rukoilemme: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Pyyntö on erityisen vaativa ja vaikea. Viides pyyntö pakottaa meidät oman elämämme kohtaamiseen. Onko minulla armahtava mieli?
Isä meidän –rukouksen viides pyyntö osoittaa kirkkaasti, että suhteemme Jumalaan ja lähimmäisiin ovat läheisesti kytköksissä.
 Jeesus ei esitä meille epämääräistä, hamaan tulevaisuuteen suuntautuvaa hurskasta toivomusta. Hän todella odottaa, että me annamme anteeksi toisillemme, kuten Taivaallinen Isämme antaa anteeksi meille.

Jeesus vaatii meiltä tekoa. Hän vaatii toinen toisemme armahtamista. Kuitenkin on niin, että tekomme tai tekemättä jättämisemme eivät ole Jumalan anteeksiantamuksen perusta. Jumalan anteeksiantamus ei tule osaksemme jonkin oman tekomme tähden. Jumalan anteeksiantamus tulee osaksemme yksin Jeesuksen sovituskuoleman tähden. Omalle kohdalle otamme anteeksiantamuksen vastaan kun uskomme, että Jumala on ristillä sovittanut myös minun syntini.
 Me ihmiset olemme Jumalan lahjan vastaan ottajia. Me emme ole lahjan tekijöitä.
 Isä meidän rukouksessa me rukoilemme osallisuutta Jumalan lahjaan, syntien anteeksisaamiseen. Samalla me myös rukoilemme, että Jumala antaa meille anteeksiantavan ja lähimmäistä armahtavan mielen.

Toinen toisemme armahtaminen vapauttaa meidät katkeruudesta. Jos emme armahda, me katkeroidumme. Tämä on monen ihmisen kokemus. Ja se on totta. Toisen ihmisen armahtaminen vapauttaa katkeroitumisesta.

Meillä itse kullakin on erilainen oman elämämme todellisuus. Saamme olla Jumalalle kiitollisia erilaisuudesta ja myös siitä, että hän on antanut meille erilaisia lahjoja. Kristillisenä seurakuntana kannamme tänään Jumalan siunattavaksi erityisesti teidät, Anna-Leena, Jenni, Piia, Sanna ja Seppo sekä teidän läheisenne.
Tehtävään siunaamiseen sisältyy teille seurakuntalaisille osoitettu kehotus: Tukekaa heitä heidän tehtävissään ja kantakaa heitä rukouksissanne Jumalan eteen.
Ajattelen että tähän pyyntöön kätkeytyy kauniilla tavalla merkityksellinen sanoma. Kenenkään ei meistä ei tarvitse tehdä työtä yksin. Saamme luottaa Kutsujan, suuren Esirukoilijan lupaukseen: "Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti". Myös teidän rukouksenne, rakkaat seurakuntalaiset kantavat. Myös teitä, rakkaat seurakuntalaiset, kannetaan.

- - -

Saarna Karjasillan kirkossa 17.11.2013, valvomisen sunnuntai, Matt. 25:1 - 13, kirkon 50-vuotisjuhla

Punareunainen kolmio, keltaisella pohjalla kookas musta huutomerkki. Tieliikenteestä tuttu merkki on kuva evankeliumin kehotukselle, Valvokaa! Lopullinen, viimeinen tuomio on lähellä. Mestarin kehotukseen on kristikunnan historiassa ja jo Raamatun aikana vastattu eri tavoin. Jeesuksen pikaisen toisen tulemisen odotuksessa jotkut ovat vetäytyneet ja jättäneet kaikki arkisen elämän velvoitteet. Apostoli Paavali puuttuu fanaattiseen maailmasta pakoon tessalonikalaisille kirjoittamassaan kirjeessä. Hän arvostelee hurmoksellisia maailmanlopun odottajia: "Jos joku ei tahdo tehdä työtä, ei hänen pidä myöskään syödä".

Jo Raamatun lehdiltä heijastuu kristittyjen enemmistön vähittäinen mukautuminen Jeesuksen paluun viipymiseen. Uuden testamentin kirjeissä on arkisen yhteiselämän ohjeistukseksi laadittuja huoneentauluja. Isännille ja orjille oli omat ohjeensa antiikin arvojärjestyksen mukaisesti. Ohjeita ei olisi laadittu, jos yhteiselämän ei olisi arveltu jatkuvan mahdollisesti pitkäänkin.

Jo varhaisessa vaiheessa oli myös niitä, jotka väsyivät Jeesuksen paluun viipymiseen. Päivän vertauksen kuvakieltä mukaillen öljyä ei ollut riittävästi. Uskon tuli sammui. Apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille. "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä."

Vuosien, vuosikymmenten, vuosisatojen ja vuosituhansien saatossa kristittyjen valtavirta on sisäistänyt ajatuksen Kristuksen toisen tulemisen viipymisestä. Tienvarsien puhelinpylväissä näkee toki edelleen iskulauseita, Jeesus tulee pian, oletko valmis? Tänään, huomenna vai muutaman miljoonan tai miljardin vuoden päästä, kuka sen tietää? Yksin Jumala tietää, on Raamatun vastaus. Vielä on armonaikaa jäljellä. Juuri nyt elämme armon aikaa. Mestarin kehotus: "Valvokaa! kuuluu ajalle, joka juuri nyt on käsillä. Vietämme tänään Karjasillan kirkon 50-vuotisjuhlaa. Valkoiseksi maalatulle betoniselle alttariseinälle ripustettu kuvanveistäjä Essi Rennvallin pronssinen veistos ei jää piiloon yhdeltäkään kirkkovieraalta.

Veistoksen aihe on Kristuksen toinen tuleminen. Hän laskeutuu alas seurakunnan keskelle. Katse on päämäärätietoinen, tyyni ja lempeä, kädet avoimeksi ojennettuina, kuin ystävää syliin kutsuen.Kaikki taakse jääneet vuosikymmenet tämä kirkko on julistanut jokaiselle saapuvalle Kristuksen toista tulemista. Paluu on viipynyt ja kuitenkin Vapahtaja kohdataan tänään.Tämä kirkko on vihitty Jumalalle pyhitetyksi huoneeksi.
Mitä merkitsee, että tämä huone on Jumalalle pyhitetty? Eikö Jumalan kohtaaminen ole yhtä lailla mahdollista missä vaan? Eihän Jumalan kohtaaminen ja rukoileminen voi olla sidottu aikaan ja paikkaan. Tämän kirkon valmistuttua lehdessä päiviteltiin, seurakunta rakentaa kirkon, vaikka ihmisasumuksistakin on vielä puutetta. Metsä kirkkoni olkoon! Eikö se riitä? Voimme toki kohdata Jumalan muuallakin kuin kirkossa. Voimme seurustella Jumalan kanssa vaikka Iinatin lenkkipolulla tai onnikkaa odotellessa.Ja kuitenkin kirkko on erityisellä tavalla Jumalan kohtaamisen paikka.

Työhuoneeni seinällä on rahallisesti arvoton, mutta sanomaltaan merkityksellinen painokuva uskonpuhdistaja Martti Lutherin ystävän, Lucas Cranachin maalauksesta. Alkuperäisteos on Wittenbergin kaupunginkirkossa. Luther saarnaa kotikirkossaan. Taulun keskushahmo ei ole kuitenkaan hän, vaan ristillä riippuva Kristus. Lutherin ojennettu käsi viittaa häneen. Ristiinnaulitun lannevaate liehuu. Kristus on elävänä läsnä seurakuntansa keskellä. Kuvaa katsellessa saatan kuulla Lutherin kehotuksen: "Katso Kristusta". Lupauksensa mukaan Kristus aivan erityisellä tavalla kohtaa meidät pyhässä sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Nämä Jumalan lahjat ovat hänen huoneessaan tarjolla. Uuden testamentin punaisena lankana kulkee sanoma suuresta Jumalasta, joka kätkee äärettömyytensä äärelliseen. Juuri tämä perusihme, äärettömän Jumalan kätkeytyminen äärelliseen, pieneen ja vaatimattomaan, on vastaus kysymykseen, miksi Jumalalle pyhitetty huone on aivan erityisessä merkityksessä hänen kohtaamisensa paikka.

Tämä Karjasillan kirkko on seurakunnan koti (domus ecclesiae). Järjelle käsittämättömällä, mutta Uuden testamentin valossa jollakin tavoin hämärästi aavisteltavalla tavalla tämä kirkko on myös Jumalan asuinsija ihmisten keskellä (domus Dei). Pelkällä olemassa olollaan tämä kirkko julistaa ilman sanoja mutta kuitenkin näkyvästi. Jumala on läsnä ja lähellä.

Jos Jumala suo, vietämme kahden viikon päästä adventtia. Sana adventti tulee Herran tulemista merkitsevistä sanoista adventus Domini. Ensimmäisestä adventtisunnuntaista alkaa joulun odotus. Joulu julistaa suurta ihmettä, Jumalan tulemista ihmiseksi. Joulun sanoman äärellä olemme Uuden testamentin punaisen langan alkupäässä. Ääretön Jumala tulee äärellisessä läsnäolevaksi. Sama Jeesus, joka kerran syntyi kaupunkipahasessa ja sai vuoteekseen eläinten syöttökaukalon, tulee yhä elämäämme pyhässä Sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Tilkka viiniä, palanen leipää. Hän on tullut ja tulee. Jumala saa tilan syntyä ja sytyttää Hengen valon siellä, missä häntä ei torjuta pois, vaan otetaan ilolla vastaan. Erityisellä tavalla hänet kohdataan kirkossa. Hänet kohdataan myös arjen tavallisuudessa. Hänet kohdataan maailmassa. Ylhäältä alas laskeutuva rakkauden liike kutsuu rakkaudelliseen yhteiselämään, työhön ja lepoon. Kirkon tekoja ovat kristittyjen teot lähellä ja kaukana, työssä ja vapaa-aikana, kodeissa ja työpaikoilla. Yksin ei kenenkään tarvitse jaksaa.

Ylösnoussut Mestari lupaa: "Katso, Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti".

- - -

Kiitollisuus

Saarna 1.9.2013 Karjasillan kirkko, 15. sunnuntai helluntaista

Viisikymmentä vuotta sitten pastori Martin Luther King piti Washingtonissa, presidentti Abraham Lincolnin muistomerkillä puheen, joka vaikuttaa edelleen. I have a dream. Minulla on unelma. King unelmoi rauhasta ja tasa-arvosta mustan ja valkoisen väestön välillä. Hän unelmoi vapaudesta. King päätti puheensa näin. "Me voimme vauhdittaa sen päivän koittamista, jolloin kaikki Jumalan lapset, mustat ja valkoiset, juutalaiset ja pakanat, protestantit ja katoliset voivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja laulaa vanhan negro spirituaalin sanoin: Vihdoinkin vapaita!
 Kiitos kaikkivaltiaalle Jumalalle – me olemme vihdoinkin vapaita!"

Kuukausi ennen marttyyrikuolemaansa vuonna 1968 King puhui katsoen menneeseen ja tulevaan: "Haluan toteuttaa Jumalan tahdon. Hän on sallinut minun nousta vuorelle ja nähdä sieltä eteenpäin. Olen nähnyt luvatun maan. En ehkä pääse sinne teidän kanssanne. Mutta tahdon teidän tietävän, että me kerran pääsemme luvattuun maahan".

Viime keskiviikkona täsmälleen samalla paikalla Washingtonissa puhui Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti Barack Obama. Toteutuneisiin ihmisoikeuksiin viitaten ja samalla tulevaisuuteen rohkaisten hän sanoi: "Tiedän, että tie on pitkä, mutta me pääsemme perille. Me kompuroimme, mutta nousemme takaisin ylös. Kehitystä tapahtuu".

Martin Luther Kingin taistelu ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta on kristillisen lähimmäisen rakkauden innoittamaa. Kuuluisassa puheessaan hän siteeraa VT:n profeetta Aamosta. Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro. King tiedosti, että taistelussa ihmisen hyvän puolesta on kysymys Jumalan työtoveriksi suostumisesta. Työn tuloksista hän antoi kiitoksen kaikkivaltiaalle Jumalalle.

Päivän evankeliumitekstissä yksi kymmenestä parantuneesta palaa kiittämään. Kiittäjä on spitaaliin sairastunut samarialainen. Jeesuksen ajan Palestiinassa hän on ihmishylkiö monesta syystä.

Lepratautisen samarialaisen kohdalla paraneminen merkitsee pelastumista, uuden yhteyden löytymistä. Ehkä pitkään kadoksissa ollut läheinen yhteys Jumalaan löytyy uudelleen.

Myös yhdeksän muuta paranevat vaikeasta sairaudesta. He kuitenkin kääntävät Parantajalle selkänsä. Itseriittoisina he etääntyvät Jumalasta entistä kauemmaksi.

Olemmeko me kiitollisia? Takana on kaunis, lämmin ja aurinkoinen kesä. On sadonkorjuun aika. Näemmekö tässä kaikessa hyvässä Luojan ja hänen lahjansa? Osaammeko kiittää?

Monilla kansoilla on omat vuodenkiertoon kuuluvat uskonnolliset kiitospäiväperinteet. Kiitospäivien historia on kytköksissä sadonkorjuuseen. Kytkös kertoo siitä, että esi-isämme elivät läheisessä yhteydessä luontoon. Sadonkorjuuseen liittyi spontaani, välitön kiitos ja ylistys Luojalle maan antimista, ruuasta ja juomasta.

Kansainvälisesti tunnetuin kiitospäiväperinne on Yhdysvalloissa marraskuun neljäs torstai vietettävä kansallinen Kiitospäivä, Thanksgiving Day. Kukaan ei liene ehdottanut sen siirtämistä lauantaille. Kiitospäivän monivaiheisen historian alku lähtee liikkeelle kutsusta samaan pöytään.

Vuonna 1620 satakunta uskonsa vuoksi vainottua puritaania pakeni Britanniasta Hollantiin. Saman vuoden joulukuussa he rantautuivat Uudelle mantereelle.

Siirtolaisten saapuessa syksy oli liian pitkällä useimpien istutusten tekemiseen ja he kärsivät tuoreen ruuan puutteesta. Ensimmäinen talvi oli epätavallisen ankara. Puolet siirtokunnan jäsenistä menehtyi. Kevään tultua Wampanoag- intiaaniheimon päällikkö Massasoit teki sopimuksen rauhaomaisesta rinnakkaiselosta uudisasukkaiden kanssa. Heimo lahjoitti tulijoille ruokaa ja opetti heitä kalastamaan, metsästämään ja viljelemään maissia. Syksyllä tulijoiden kuvernööri William Bradford määräsi, että lokakuussa vietetään kolme rukouspäivää ensimmäisen oman sadon juhlistamiseksi. Wampanoag-heimon intiaaneille kiitospäivän viettäminen maan antimista oli pitkä perinne. Uudisasukkaat kutsuivat päällikkö Massasoitin ja 90 heimon jäsentä juhlimaan yhdessä heidän kanssaan.

Uudisasukkaiden ja intiaanien yhteisessä sadonkorjuujuhlassa kietoutuvat kauniilla tavalla avoin yhteisöllisyys ja kiitollisuus. Myös Martin Luther Kingin elämäntyön keskiössä on erilaisuudelle tilaa antava avoin yhteisöllisyys ja kiitoksen antaminen Jumalalle työn tuloksista. Yhteisöllisyys ja kiitollisuus kietoutuvat toisiinsa myös päivän evankeliumissa. Vapauttaja kutsuu lepraa sairastavan samarialaisen samaan pöytään, yhteiselle aterialle kaikkien Jumalan lasten kanssa.

Meillä Suomessa on tänään kiitollisuuden päivä. On sadonkorjuun aika. Kristus kutsuu meitä aterialle. Ehtoollisen latinankielinen nimi communio, samoin kuin kreikankielinen nimi eukaristia avaavat pyhän aterian merkitystä yli kielirajojen. Kommuunio tarkoittaa yhteyttä. Eukaristia tarkoittaa kiitosta ja kiitollisuutta. Ehtoollinen on yhteyden ateria, kommuunio. Ehtoollinen on kiitosateria, eukaristia

Kun me täällä Karjasillan kirkossa vietämme yhteyden ja kiitoksen ateriaa, saamme kuulua samaan maailmanlaajaan Jumalan lasten kiittävään yhteisöön, johon myös samarialainen ihmishylkiö sai kutsun. Kaikki mahtuvat samaan pöytään. Tämä on Jeesuksen kutsu. Tervetuloa!

Kutsu samaan pöytään on äärimmäisen ajankohtainen. Maailma on kansainvälistynyt ja maapalloistunut. Samanaikaisesti kokonaiset ihmisryhmät ja kansakunnat eristäytyvät toisistaan. Johtajat pullistelevat egoaan ja uhoavat vallalla ja voimalla ikään kuin elämä kaikessa monimuotoisuudessaan olisi heidän omaisuuttaan ja ohjauksessa.

Kannattaako hyvän puolesta taistella kun maailmassa joka tapauksessa on vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Ajattelen, että perimmältään on kysymys luottamuksesta Jumalan hyvyyteen. Jos luotamme Jumalan hyvyyteen, uskallamme toivoa parempaa keskellä elämän kipeitä tosiasioita ja saamme rohkeuden ottaa riskejä hyvien asioiden puolesta.

Rohkaisuksi epäileville Mestari esittää vertauksen. Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani (Mt 13:33). Tällä kuvalla hapatteesta Jeesus osoittaa, että hitusella todellista rakkautta on Jumalan edessä enemmän painoarvoa kuin säkillisellä pahuutta ja syntiä.

Hapatteen painoarvo on moninkertainen. Hitunen rakkautta on jumalallista kuten Isän hyvyyden täyteys. Rakkaus lisääntyy rakastaessa.

Jeesuksen opetus Jumalan rakkauden vaikuttavuudesta tässä maailmassa on ehdoton ja selkeä. Mitään Jumalan työstä riippumatonta hyvää satoa ei kerta kaikkiaan ole olemassa. On vain lahja. Sadon saamiseksi on nähtävä vaivaa ja kuitenkin se on Jumalan lahja. Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään (Ps 126). Kylvö ja sadonkorjuu kertovat, että elämän mieli löytyy Jumalan työtoveruuteen suostumisessa. Käytännössä työtoveruus on vaivannäköön suostumista. Elämän mieli löytyy vaivannäössä.

Omaa aikaamme vaivaa näköalattomuus. Tarvitsemme tien näyttäjiä, sellaisia näkyjen miehiä ja naisia kuten Martin Luther King ja äiti Teresa. Heitä yhdistää nöyryys ja rohkeus. Heitä yhdistää ihmisestä välittäminen. Heitä yhdistää kiitollisuus, joka nousee luottamuksesta Jumalan hyvyyteen. Luottamus Jumalan hyvyyteen avaa näköalat, jotka yltävät ajan rajan tuolle puolen.

Kiitollisia tässä maailmassa ovat ne, jotka ymmärtävät, että kaikki hyvä tässä ja tulevassa elämässä on Jumalan lahjaa. Tällaiseen kiitolliseen elämänasenteeseen voi kasvaa.

Meidän tehtävämme Kristuksen kirkossa on kutsua samaan pöytään. Samassa pöydässä on tilaa erilaisuudelle. Tilan antaminen ja yhteinen jakaminen on palvelua, joka synnyttää yhteisöllistä kiitollisuutta. Kutsu samaan pöytään on myös uskollisuutta kirkon ykseydelle. Kirkon ykseys ei ole samanlaisuuden, vaan erilaisuuden ykseyttä. Apostoli Paavali valottaa erilaisuuden ykseyttä kirjeessään Galatian maakunnan seurakunnille. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi (Gal 3:28).

Jeesus Kristus on Tie, Totuus ja Elämä jokaiselle ihmiselle henkilöön katsomatta. Hän kutsuu seuraamaan.

- - -

Saarna laskiaissunnuntai 10.2.2013, Karjasillan kirkon uudelleen vihkiminen

"Me menemme nyt Jerusalemiin". Jos Jeesus olisi sanonut, minä menen, olisi oppilaille jäänyt sivustaseuraajan rooli. Jeesuksen seuraaminen ei ole etäistä tarkkailua. Seuraaminen on laskeutumista katsomosta näyttämölle. Seuraaminen on osallisuutta, oman polun jakamista. Me menemme nyt Jerusalemiin. Aikanaan Jeesus lausui nämä sanat sisäpiirille. Tieto siitä, mitä väistämättä tulee tapahtumaan, oli taustoitettu. Ja kuitenkin oppilaiden vastaus on täydellinen ymmärtämättömyys. He eivät käsitä mitään Mestarinsa sanoista. Sisäpiiritietoa on jaettu. Mutta sisäpiiri ei ole kartalla. Missio ei ole hahmottunut.

On historiallinen tosiasia, että Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman merkitys valottuu vasta hänen ylösnousemuksensa kautta. "Seuraa minua!" Nämä ovat Jeesuksen ensimmäiset ja viimeiset sanat Pietarille, joka toistamiseen hätäilee seuraamisesta saatavan palkkion perään. Ensimmäisen kerran hän kuulee Mestarin kutsun Gennesaretin järven rannalla. Hän jättää verkkonsa. Hän seuraa Jeesusta. Viimeisellä kerralla Ylösnoussut kohtaa Pietarin samoilla tulilla, jälleen tutun järven rannalla. Pietari on palannut vanhaan ammattiinsa. Mestari kutsuu vielä kerran: Seuraa minua! Seuraamisen hinta on marttyyrikuolema. Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin 60-luvun alun Roomassa. Hänen kohdalla seuraaminen merkitsee hyvin konkreettisesti uskallusta elää ja kuolla yhdessä Kristuksen kanssa.

Jeesuksen kutsu on edelleen sama. Uskalla elää ja kuolla yhdessä minun kanssani. Jumalan vastaus kutsun vastaanottajalle on osallisuus armosta ja ikuisuudesta.
 Jeesuksen sanat "sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" uudistavat ja eheyttävät elämää. Hän lausuu ne sinun tähtesi, mutta aina myös siksi, että saat voimaa lähimmäistäsi palvelevaan rakkauteen.

Tässä ajassa on uskonnollisuutta, joka lupaa katteettomia. Ota Jeesus elämääsi, niin menestyt. Hymyä huuleen! Keep smiling! Tällaisilla lupauksilla ei ole mitään tekemistä Uuden testamentin Vapahtajan kanssa.

Ristinmies ei lupaa seuraajilleen helppoa elämää. Hän sanoo: "Maailmassa teillä on ahdistus". Hän ei lupaa poistaa ahdistusta, mutta hän lupaa jakaa kipumme. Hän lupaa, että hänen seurassaan vaikeallekin elämälle löytyy mieli ja tarkoitus.

"Kantakaa toistenne kuormia niin te täytätte Kristuksen lain". Näissä apostoli Paavalin sanoissa kiteytyy kristityn tehtävä tässä maailmassa.
Tarttuminen velvoitteisiin, vaatimuksiin ja haasteisiin toisen ihmisen hyvän elämän edistämiseksi merkitsee omasta mukavuudesta tinkimistä. Oikeudenmukaisuus ja rakkaudellinen elämä eivät edes vähimmässä määrin toteudu ilman taistelua.

Tämä maailma ei muutu yhteisvastuukeräyksellä eikä muilla mittavilla ponnisteluilla saati ohjelmajulistuksilla taivaaksi. Ja kuitenkin on samanaikaisesti totta, että paremman huomisen toivo täällä Oulussa ja muualla riippuu siitä, välitämmekö me toisistamme.

Jotkut ajattelevat, että on olemassa jokin muusta todellisuudesta irrallinen uskonnollisen elämän saareke. Uskonnollinen maailma johon kuuluu uskonnollinen kieli, kuten puhe kilvoittelusta ja kuuliaisuudesta. Kuitenkin meillä on täällä vain tämä yksi todellisuus, juuri tämä maailma, jossa me elämme, liikumme ja olemme. Tämä on Jumalan maailma.


 Juuri tänne, tavallisuuteen, kuuluu kilvoittelu kuuliaisuudessa Jumalan tahdolle. Käytännössä kuuliaisuus merkitsee suostumista vastuullisuuteen. Kuuliaisuus on suostumista ihmiseksi, joksi Jumala on sinut tarkoittanut. Kilvoittelu ymmärretään herkästi jonkinlaiseksi suoritukseksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Elämän tarkoitus ei ole suorite eikä läpäisy. Elämän tarkoitus on kokonainen elämä, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut.

Kokonaiseen elämään kuuluu vaivannäköä, mutta myös iloa ja lepoa. Saako elämään sisältyä myös kaunista turhuutta? Kaunis turhuus on käsite, jolle kirjailija Mika Waltari tunnetusti antoi hyvin myönteisen sävyn. Ovatko tämän kirkon uudistukset kaunista turhuutta - vai kenties tuhlausta? Ehkä jotain tulee uuteen valoon, kun muistamme mitä Jeesukselle tapahtuu pienessä Betanian kylässä matkalla Jerusalemiin. Hän kohtaa naisen, joka vuodattaa pullollisen aitoa, hyvin kallista nardusöljyä Jeesuksen päähän. Naista paheksutaan. Millaista voiteen haaskausta! Öljyn olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille. Jeesus puolustaa naista ja sanoo: "Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki."

Kaunis turhuus, vaikkapa mahdollisuus nauttia Herran huoneen ihanuudesta täällä Karjasillan kirkossa, on Jumalan lahja.

Betaniassa Jeesus saa hetken levähtää ja nauttia kauniista turhuudesta.

Päivän evankeliumissa on toisenlainen ihmisen kohtaaminen. Sekin tapahtuu matkalla Jerusalemiin. Jerikon tien laidalla huutaa sokea kerjäläinen. Ihmisen huuto, armahda minua, tulee kuulluksi. Jokaisessa messussa, tässäkin palveluksessa, solistin huudosta tulee yhteisöllinen laulu, "armahda meitä". Jerikon mies saa näkönsä. Hän lähtee seuraamaan. Hän ylistää ja kiittää. Tänään myös ylistys ja kiitos on yhteisöllinen laulu, "me kiitämme, me ylistämme Jumalaa".
Jos usko on heittäytyvää luottamusta Jumalan hyvyyteen, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy, niin eikö matkalla olo ole tarpeeksi? Eikö se riitä? Päämäärä, taivas, on kokonaan Jumalan asia. Kerran usko muuttuu näkemiseksi kasvoista kasvoihin. Toivo muuttuu kaipuumme täyttymykseksi. Rakkaus ei muutu. Rakkaus ei koskaan katoa. Rakkaus on Jumala.