Tuomiorovastin blogi

Kun ovellemme kolkutetaan

Mon, 23 Feb 2009 09:47:00 GMT

"Kun ovellemme kolkutetaan on meidän kyettävä vastaamaan"

Diakoniaviranhaltija Mervi Keskinen kertoi Rauhan Tervehdys-lehdessä diakoniatyön näkymistä. Juttu oli kaiken kaikkiaan hyvä mutta samalla siinä oli huolestuttava kohta. Sisään kirjoitettu viesti oli se, että avustustoiminnan varat ovat rajalliset. Toki tämä on totta ja totta on sekin, että me seurakuntina emme kykene toimimaan kunnallisen sosiaalitoimen tasoisena avustajana. Samalla huolestuttavaa siinä on se, että jo nyt kun Oulussa ei vielä lama ole syvimmillään, joudumme toteamaan kuten Mervi Keskinen. On perusteltua, että Oulussa käynnistetään välittömästi varautuminen taloudellisen, sosiaalisen, hengellisen ja henkisen hädän kasvuun jo tämän vuoden puolella. Jos pahimmat ennusteet edes osin toteutuvat, se tarkoittaa työttömyyden kasvua ja sitä kautta huono-osaisuuden lisääntymistä. Vaikka diakoniaan on vuoden verran rakennettu strategiaa, on nyt syytä pikaisesi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja nostaa ajattelun keskiöön yhteiskunnallisen tilanteen eteen nostamat kysymykset. Kun ovellemme kolkutetaan on meidän kyettävä vastaamaan. Kun julkinen sana kysyy perustellusti toimintojemme ajantasaisuutta, on meillä oltava esittää se, miten toimimme ja miten aiomme ottaa yhteiskunnallisen kehityksen huomioon.

Kirkko ja mielipiteet

Fri, 13 Feb 2009 10:45:00 GMT

Kirkko ja mielipiteet

Miksi ihmeessä kirkon työntekijöiden on niin vaikea olla mitään mieltä mistään mikä koskettaa uskoa ja oppia. Miksi pitää pyrkiä olemaan kaikille mieliksi lausumalla ”toisaalta mutta samalla toisaalta”.

Normaali ihminen kuulee tämän: ”kirkko ei siis ole mitään mieltä.” Ei meiltä odoteta, että me hymistelemme ja tuemme kaikkea mitä maailmassa liikkuu. Meidän ei tarvitse olla kaikkien asioiden vastausautomaatteja mutta ei meidän myöskään tarvitse hävetä oppiamme.

Seurasin televisiosta ohjelmaa, jossa käsiteltiin helvettiä ja taivasta. Haastateltavana oli pappeja monelta päin Suomea. Vain yksi, nimittäin Kari Kuula Kuopiosta, sanoi selvällä suomenkielellä miten hän ajattelee ja uskoo.

Jos pappi kieltää kadotuksen olemassaolon, niin mikä merkitys Kristuksella ja Hänen pelastustyöllään sitten on. Yleisesti vedotaan Jumalan rakkauteen, joka ei ketään heitä kadotukseen. Eikö yhtälailla ole Jumalan rakkautta se, että Hän ei pakota ketään uskomaan itseensä eli ihminen valitsee polkunsa? Miksi me haluamme kieltää sen mikä ei ole miellyttävää?

Onko kirkon työntekijöiden ristinä alemmuuden tunne ja nöyristely järjen valtaa korostavan ajattelun edessä. Lähdemmekö joko liian löysästi keskustelussa siihen ajattelumaailmaan, jossa perinteinen valistuksen jälkeinen ihmisen ymmärrystä korostava maailmankuva on ainoa todellinen. Onko meidänkin ajattelumme sidottu vain siihen, että ainoastaan se, minkä voi todentaa erityisesti luonnontieteen menetelmin voi olla hyväksyttävissä ja uskottavissa. Muu on vain historian aamuun ja ihmisen kehittymättömyyteen liittyvää mytologiaa. Vai sorrummeko me amerikkalaisperäiseen halpahintaiseen selittelyyn, jossa jo maalaisjärkikin nousee ihmettelemään ajatuksiamme.

Huulilla on kysymys: Miksi?

Mon, 19 Jan 2009 11:34:00 GMT

Huulilla on kysymys: miksi?

Lähimmäisyys, vastuullisuus ja toisesta huolen kantaminen ovat niitä arvoja, joiden toivoisi ohjaavan enenevässä määrin yhteiskuntaamme.

Ensin Jokela, nyt Kauhajoki. Ihmisten huulilla on kysymys: miksi? Samalla nousevat ajatukset, jotka hakevat ratkaisua ihmisen ulkopuolelta. Aselaki, vartijat kouluihin, metallinpaljastimet oville, rajoituksia internetin sivustoille ja väkivaltaohjelmat pois elokuvista ja televisiosta. Voisivatko ne tuoda ratkaisun.

Varmaankin nuo kaikki hidastavat ja ehkä ehkäisevätkin joitain tapahtumia mutta syytä näihin traagisiin tapahtumiin on syytä hakea syvemmältä – niin ihmisestä eli meistä jokaisesta kuin sen kautta yhteiskunnastamme. Helppoa vastausta ei ole löydettävissä.

Yhden ajatuksen haluan osaltani tuoda keskusteluun ja se on yhteisöllisyyden sirpaloituminen ja keskinäisen vastuun hiipuminen. Tarkoitan tällä sitä, että samaan aikaan kun perinteinen yhtenäiskulttuuri jää taka-alalle ja siihen perustunut yhteisöllisyys häviää, ei edessä ole yhteisöllisyyden tyhjiö vaan toisilleen vastakkaisten yhteisöjen luoman uusyhteisöllisyyden vastakkainasettelu. Uusia yhteisöjä muodostuu niin arjessa kuin virtuaalimaailmassa ja valitettavan usein näissä virtuaalimaailmoissa muut kuin oman yhteisön jäsenet menettävät ”ihmisyytensä”. He edustavat pahaa, elämää rajoittavaa yhteisöä, jonka tuhoaminen voi muodostua pakkomielteen omaiseksi ajatukseksi. Eli näissä yhteisöissä arvomaailma muodostuu hyvin tarkoitushakuiseksi.

Jo 1980-luvulla kuulin erään Lontoolaisen sosiologian professorin käyttävä lausetta, jota olen usein miettinyt ja joka jälleen Kauhajoen tapahtumien myötä nousi mieleen: ”Jos yhteiskunnassa tai yhteisössä toimitaan niin, että joku ihminen tai ihmisryhmä kokee jäävänsä yhteiskunnan tai yhteisön ulkopuolella, on hyvin todennäköisesti edessä väkivaltainen reaktio.”

Eli tämän synkän ja murheellisen hetken keskellä on hyvä kysyä millaisessa maailmassa me elämme. Millaisia arvoja me toiminnallamme ylläpidämme ja suosimme.

Lähimmäisyys, vastuullisuus ja toisesta huolen kantaminen ovat niitä arvoja, joiden toivoisi ohjaavan enenevässä määrin yhteiskuntaamme. Tilan antaminen ja omista usein itsekkäistä tarpeista tinkiminen toisen kustannuksella voisi avata monia lukkoja.

Onko ihminen tavattavissa kaipaavalle?

Matti Pikkarainen
tuomiorovasti

Kirkko ja samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen

Tue, 19 Aug 2008 07:17:00 GMT

Kirkko ja samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen

Kuluvan kesän yksi kirkollisen keskustelun kestoaihe on ollut kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta siunaamisesta. Asiaa on perusteltu rakkauden ajatuksella. Jumalan rakkaus sulkee sisäänsä kaiken.

Vuorisaarnassaan Jeesus antaa meille kehotuksen ”rakastakaa”. Tarkoittaako Hän sitä, että me tuon rakkauden myötä ikään kuin asennoidumme kaikkeen näkemäämme ja kokemaamme myönteisesti. Että me emme puhu siitä, että maailmassa on oikea ja väärä, että me emme ota kantaa mihinkään arkaan aiheeseen. Onko tuo rakkauden kehotus sitä, että niin kirkon kuin meidän yksityistenkin kristittyjen on kaikissa tilanteissa pyrittävä etsimään ”raamatullinen” tulkinta, jonka avulla voidaan ihmisten erilaiset teot ja elämänvalinnat hyväksyä ja siunata. Onko tuo Jeesuksen kehotus rakastamisesta sitä, että me hyväksyisimme sen näkemyksen, joka tänään tuntuu olevan sangen yleinen - jopa kirkonkin sisällä eli että synti käsitteenä on vanhentunut. Että synti pohjimmiltaan kuului vain kehittymättömän ihmisen elämän rajoittuneisuuteen ja vanhoillisuuteen mutta joka nyt ihmisen henkisen ja tiedollinen kehityksen myötä on tullut syrjäytetyksi. Että se vanha synti onkin väärin tulkittua ja nyt täysin hyväksyttävä ja ymmärrettävä erilainen, kunkin ihmisen itsensä valitsema tapaa elää ja toimia.

Vastaukseni on ei.

Todellista rakkautta ei ole sinisilmäisyys ja ajan vaatimuksiin mukautuminen vaan Jumalan sanan totuuden esillä pitäminen. Rakkautta on se, että me sanomme ja tunnustamme, että synti hallitsee ja tekee työtään meissä. Rakkautta on se, että me sanomme väärän vääräksi ja synnin synniksi. Rakkautta on se, että me tunnustamme sen, että Jumalan rakkaus koskettaa ihmistä mutta ei hänen syntejään.

Tämän tosiasian tunnustaminen ei ole tuomitsemista, kuten väitetään. Se ei ole kenenkään yläpuolelle asettumista vaan se on yksinkertaisesti sen tunnustamista, että kaikesta valistuksesta ja kehityksestä huolimatta ihminen on syntinen ja tarvitsee anteeksiantamusta. Ja siinä tulee meidän keskellemme Jumalan rakkaus, joka koskettaa ja kuuluu jokaiselle. Rakkautta on näin se, että me kerromme toisillemme siitä armosta ja anteeksiantamuksesta, jonka Kristus Golgatan ristillä on meille ansainnut.

Ehkä olisi joskus hyvä pohtia mitä tuo aikanamme parjattu Paavali mahtoikaan tarkoittaa kirjoittaessaan: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. ” (Rm 12:2).

Matti Pikkarainen
tuomiorovasti

Kärsimyksellä mässäily on moraalitonta

Fri, 18 Apr 2008 06:11:00 GMT

Kärsimyksellä mässäily on moraalitonta

Jälleen kerran on valtakunnan iltapäivälehdistö osoittanut sivistymättömyytensä ja puhtaan ahneuteen pohjaavan moraalinsa.

Jokelan koulun tragediaa on työstetty koulun oppilaiden, henkilökunnan ja lähiomaisten parissa syksystä alkaen. Niin kirkon väki kuin kunnan psykologinen ja psykiatrinen henkilökunta on parhaansa mukaan pyrkinyt auttamaan asianosaisia yli traumaattisen kokemuksen.

Ja sitten julkaisee iltapäivälehdistö sivujen mittaisen yksityiskohtaisen kertomuksen poliisitutkinnasta. Lööppien otsikot kirkuvat: "tähän päättyi ampujan taival" tai "lue heti aamulla yksityiskohtaiset tiedot poliisitutkinnasta."

Ei voi muuta sanoa kuin, että tämä lehdistö on matalaotsaista. He puhuvat journalistisesta etiikasta ja ihmisten oikeudesta tietää.

Eikö tosiasia kuitenkin ole, että tuo lehdistö on täysin moraalitonta. Heitä ei kiinnosta ihmisten tuska. Heille arvokasta on vain toisten kärsimyksellä mässäily.

Tuo lehdistö on maamme häpeäpilkku.

Uudet kirkolliset edustajat on valittu

Fri, 15 Feb 2008 09:04:00 GMT

Mikä on kirkon päätöksenteon perusta?

Kirkolliset vaalit pidettiin ja uudet jäsenet saatiin valittua niin kirkolliskokoukseen kuin hiippakuntavaltuustoonkin. Muutoksia tuli mutta hiippakuntamme toistaa yksinäisen tähden lailla vain varttuneen väen alueena. Nuoria ei valituista löydy.

Alkava kirkolliskokouskausi on kirkon itseymmärryksenkin kannalta merkittävä. Eteen tulevien kysymysten ja ratkaisujen keskellä Turkuun kokoontuvat edustajat joutuvat kysymään sitä, mikä on kirkon päätöksenteon perusta. Viimeisten vuosien aikana on usein näyttänyt, että julkisuus ei ole ohjannut vain käytävää keskustelua vaan myös tehtäviä ratkaisuja.

Perusteina ovat olleet ”on elettävä tässä ajassa” tai ”moniarvoisuus edellyttää avaraa ajattelua ja vanhojen luutuneiden näkemysten hylkäämistä.” Ne, jotka eivät puheissaan ja ajatuksissaan ole olleet valmiita taipumaan kulloistenkin julkisuuden esiin tuomien näkemysten takuumiehiksi, on leimattu yleispätevästi fundamentalisteiksi.

Kysymys tuleville päätöksille siis on, tehdäänkö kirkon opillisia ja eettisiä linjauksia kulloisenkin ajan virtausten mukaan. Ovatko uutistoiminnan päiväperhot ajatuksineen suvaitsevaisuudesta ja moniarvoisuudesta mielipidejohtajia myös kirkon sisällä vai kysytäänkö sitä, miten päätöksen sopivat kirkkomme tunnustuksen ja oppimme ytimen kokonaisuuteen.

Vaikka kirkko itsessään pysyykin ajan tuulista riippumatta, on kuitenkin aina oltava valmiutta toimia ajan arvojen ja asenteiden kriittisenä tarkastelijana. Tätä odotetaan myös uudelta kirkolliskokoukselta.

Päättäjän suuruutta ei mitata sillä kuinka hyvin hän osaa julkisuutta myötäillä vaan sillä miten hän kykenee oman ajattelunsa perustelemaan kirkon uskosta ja tunnustuksesta käsin.

Voiko pappi valita, mitä päätöstä hän noudattaa ja mitä ei?

Fri, 15 Feb 2008 06:47:00 GMT

Voiko pappi valita, mitä päätöstä hän noudattaa ja mitä ei?

Helsingin piispa otti hiljattain kantaa kirkon toimijoiden logiikkaan. Tämä Sana-lehdessä julkaistu haastattelu on hyvää luettavaa itse kullekin.

Tuon ajattelun voisi tiivistää kysymykseen siitä, voiko esimerkiksi pappi valita milloin hän on valmis noudattamaan lakia ja kirkon päätöksiä ja milloin ei. Viimeisten vuosien ja nyt aivan erityisesti viimeisten viikkojen aikana on kysymys naispappeuden vastustajien asemasta tullut tietynlaiseen kulminaatiopisteeseen.

Ylin oikeusistuin on todennut, että lakia on noudatettava vaikka itse ajattelisikin toisin.

No mikä tässä nyt on erikoista? Se, että samaan aikaan kun naispappeuden vastustajia on vaadittu tilille lain noudattamatta jättämisen takia, on toisaalla toimittu yhtälailla kirkon päätösten vastaisesti.

Joitakin aikoja sitten uutisoitiin näyttävästi kuinka pappi pääkaupunkiseudulla siunasi samaa sukupuolta olevien avioliiton, vaikka kirkon nimenomainen kanta on tämän toiminnan vastainen. Tätä pappia pidettiin edistyksellisenä eikä nyt kirkon päätösten vastaista toimintaa pidetty mitenkään sopimattomana.

Missä tässä on logiikka? Voiko pappi valita mitä päätöstä hän noudattaa ja mitä ei. Miten pappi, joka toisaalla vaatii naispappeuden vastustajien päätä vadille lainrikkomisesta, voi itse toisaalla toimia samalla tavalla suhteessa lakiin ja järjestykseen?

Lähimmäisyydellä ei ole rajaa

Wed, 14 Nov 2007 09:00:00 GMT

Lähimmäisyydellä ei ole rajaa

Kun näitä rivejä kirjoitan, on kulunut viikko maamme itsenäisen historian traagisimmasta rauhanajan tapahtumasta. Jokelan koulu ja kyläyhteisö ovat käyneet läpi suruaan ja etsineet uuden elämän alkua. On ollut hyvä seurata sitä yhteistä toinen toisensa auttamisen halua ja samalla ihmisen valmiutta hakea ja hakeutua toisten ihmisten rinnalle. Surullista toki on se, että tuo yhteyden henki nousi pintaan vasta näin julman tapahtumaketjun kautta.

Uskon, että kuluneen viikon aikana sanat eivät ole olleet tärkeintä vaan se, että on voinut löytää jonkun yhteyden toisiin ihmisiin. Uskon, että nämä tapahtumat ovat muovanneet niin Jokelan kylän ja koulun väkeä kuin meitä suomalaisia laajemminkin. Rohkenen väittää, että sana yhteisöllisyys on saanut aivan uutta ulottuvuutta. Elämän arvot eivät sittenkään ole mitattavissa ulkoisilla suureilla vaan syvin arvo löytyy toisen ihmisen muodossa kohdattavassa Jumalassa.

Siitä voi myös olla iloinen, että ainakaan julkisuudessa ei ole lähdetty etsimään syyllisiä vaan on ymmärretty koko tragedian yhteinen viesti: me kaikki olemme osaltamme osallisia ja me kaikki tarvitsemme toisiamme.

Tämä näkyi myös meillä Oulussa. Koulut ovat puhuneet auki tapahtuman nostattamia tunteita ja kun tuomiokirkossa pidimme rukoushetken, niin kirkko täyttyi niin nuorista kuin keski-ikäisistä ja varttuneistakin. Kaikilla oli yhteinen kysymys: miten me voisimme elää elämäämme paremmin toiset huomioiden.

Itselläni ovat viime päivinä etsimättä nousseet esiin Jeesuksen sanat lähimmäisen rakastamisesta ja keskinäisestä vastuusta, jonka hän ristiltä sanoi ristin äärellä olleille läheisilleen ja oppilailleen: ”Nainen tämä on poikasi” ja ”tämä on äitisi” (Johannes 19:26–27). Lähimmäisyydellä ei ole rajaa.

Tämän usein sangen kylmän ja yksilön oikeuksia korostavan ajan keskellä rohkenen sanoa, että meidän kaikkien olisi opittava yksi asia eli välittäminen. Välittäminen ei tuota mitään aineellisesti mitattavaa mutta samalla se kuitenkin rakentaa maailmaa, jossa meillä jokaisella on parempi olla.

Suvaitsematonta suvaitsevaisuutta

Fri, 26 Oct 2007 06:38:00 GMT

Suvaitsematonta suvaitsevaisuutta

Helsingin seurakunnat ovat muutamien viime viikkojen aikana julkaisseet valtakunnallisessa päivälehdessä kokosivun ”ilmoituksia.” Ne ovat olleet omassa lajissaan mielenkiintoisia kertoessaan kirkosta, seurakunnasta ja ihmisen ajattelusta. Ne ovat haastaneet ja kutsuneet. Ne ovat olleet ikään kuin yhden yhteiskunnallisen toimijan – kirkon – heittämä avaus. Ajatelkaa ja tulkaa mukaan keskusteluun. Hyvin aikaamme sopiva lähtökohta.

Mielenkiintoista on ollut havaita se, kuinka tuollainen uskon ja kirkon avoin omien ajatusten ja näkemysten esiin tuonti on nostattanut tunteita erityisesti niiden parissa, jotka puhuvat suurella suulla ajattelun vapauden puolesta. On sanottu muun muassa, että tuollainen avoin ”mainos” syrjii uskonnottomia. Erityinen kritiikki on kohdistunut ajatukseen, että ihminen pohjimmiltaan etsii vastauksia olemassaolonsa perimmäisiin kysymyksiin taustaan riippumatta ja että hän löytää kaiken olemisen perimmäisen syyn Jumalasta.

Mikä tuossa on loukkaavaa? Miksi ei saisi puhua niin kuin uskoo? Ja erityisesti, miten ihminen, jolle kirkon sanomalla ei ole merkitystä, voi loukkaantua sanoista, jolla ei ole hänen ajattelunsa perusteiden mukaan hänelle merkitystä? Lisäksi tuo kritisoitu jumalan tai jumaluuden kaipuu ei ole edes kristinuskon omaisuutta vaan ihmiset kulttuurista riippumatta toimivat samoin. Ihminen on etsijä.

Onko tämä postmoderni, jokaisen vapautta ja riippumattomuutta korostava aika, niin heikko että se ei kestä toisella tavalla ajattelevaa, ei erityisesti kirkkoa. Onko niin, että ajattelun vapautta on se, että ei sitoudu mihinkään eikä olla mitään mieltä?

Mielestäni tämän ajan suvaitsemattomimpia ovat ne, jotka suureen ääneen puhuvat suvaitsevaisuudesta. He vaativat jokaiselle oikeutta vapaaseen ajatteluun mutta samalla nousevat barrikadeille kun joku ajattelussaan poikkeaa heidän linjoiltaan. Tästä tuo kritiikki Helsingin seurakuntien toimintaa kohtaan on oiva esimerkki.

Tällainen sanomisen vapautta rajoittamaan pyrkivä vapaa-ajattelu on mitä suurimmassa määrin älyllistä epärehellisyyttä. Jokaisella, siis myös kirkolla ja sen jäsenillä on oikeus ajatuksen vapauteen ja niiden ilmaisemiseen.

Ajatuksia virkaanasettamista odotellessa

Fri, 31 Aug 2007 09:15:00 GMT

Ajatuksia virkaanasettamista odotellessa

Keskiviikkona tapasin ensi kerran uuden työyhteisöni. Kevyt lounas ja reipas tunti ajatuksia tulevasta oli kaikille meille pehmyt ensikosketus. Toki suurimman osan tunsin jo ennakkoon ja oli joukossa yksi, joka oli tuomiokirkon palveluksessa jo 70-luvun lopulla, jolloin itse tulin ensimmäiseen virkapaikkaani tuomiokirkon papiksi.

Tuomiokirkolla on monipuolinen ja osaava henkilöstö. On hyvä sekoitus kokemusta ja sopivasti nuorta ruutia. Siitä muodostuu hyvä kokonaisuus.

Mutta se, mitä kaikkea uusi virka tuo mukanaan on vielä monilta osin hämärän peitossa. Haasteita tuomiokirkon alueella meillä riittää ja näin laakereille ei ole varaa jäädä lepäilemään.

Aluksi kylläkin minun on syytä hieman syvemmin tutustua toimintoihin ja suunnitelmiin. Tässä oivan avun tuovat niin työtoverit kuin luottamushenkilöstökin.

Nyt kuitenkin keskeisenä on edessä oleva sunnuntai ja juhlallinen virkaanasettaminen tuomiokirkossa. Se on suuri juhla seurakunnalle mutta vielä suurempi se on minulle ja perheelleni. Moni asia muuttuu. Taakse jäävät toimet ja tehtävät julkishallinnossa. Kiitollisena saan kuitenkin niitäkin vuosia muistella. Se mikä politiikassa on ollut positiivista, että voidaan rehellisesti olla myös erimieltä kunnioittaen toisen vakaumusta. Asiat sanotaan suoraan eikä kätkeydytä sumuverhon taakse. Rehellisyys ja avoimuus ovat kunnioitettavia hyveitä.

Viimeiset päivät vanhassa virassa ovat olleet pöydän puhdistamista ja tehtävien siirtämistä seuraajalleni. Se on ollut sekä haikeaa että vapauttavaa. Yksi pitkä tehtävä on takana ja edessä vielä, jos Jumala suo, kymmenen vuotta uusissa haasteissa.
Onneksi tuo uusi työ alkaa pehmeästi. Lauantaina eli ensimmäisenä virkapäivänäni suuntaan kera vaimoni piispan sauvakävelylle. On hyvä hoitaa sekä ruumista että sielua.

Matti Pikkarainen

Voisiko olla toisin?

Tue, 17 Jul 2007 06:04:00 GMT

Voisiko suunta olla toinen?

Kun tässä nyt pari viikkoa on uuden työn ja työkentän todellisuutta katsellut, on väistämättä mieleen hiipinyt kysymys: Voisiko suunta olla toinen?

Tuomiokirkkoseurakunta on rakenteeltaan muista Oulun seurakunnista poikkeava. Ikärakenne on laaja, mutta pysyvyys alueella korostuu lähinnä keski-ikäisten ja vanhemman väestön osalla. Nuorille ja nuorille perheille alueemme on useasti läpivirtauspaikka. Tänne tullaan ja täältä muutetaan esikaupunkialueille. Tämä on haaste seurakunnalle.

Toinen merkittävä asia on kirkosta eroamiset. Luvut kulkevat valitettavaa rataa ylöspäin. Kirkon asema ihmisten elämässä hiipuu. Tämäkin on haaste, joka osin liittyy edellä kuvattuun.

Kolmas pysäyttävä haaste oli siviilivihkimisten suhteellisen osuuden kasvu. Onko niin, että kirkko ei osaa toimia niin, että sen jäsenet haluaisivat tulla vihityksi kristilliseen avioliittoon?

En toki ajattelekaan, että meillä olisi paluuta yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin lähes kaikki kuuluivat kirkkoon. Samalla kuitenkin uskon, että jos ja kun kirkolla on kosketuspinta ihmisten arkeen, silloin myös kirkko koetaan tärkeäksi.

Tästä meillä on oiva esimerkki 90-luvun alkupuolelta. Suomi oli syöksymässä suureen lamaan. Yrityksiä kaatui. Työttömyys kasvoi ja samaa rataa kasvoi myös kirkosta eroaminen. Tuolloin kirkko kuitenkin tuli keskelle ihmisten hätää. Tulivat ruokapankin ja monet muut arjen hankkeet. Kirkosta eroaminen kääntyikin toiseen suuntaa. Kirkko koettiin tärkeäksi. Eikä vain niiden keskuudessa, jotka olivat avun tarpeessa, vaan laajemminkin. Usko tuli rakkaudeksi.

Ehkä nytkin meillä olisi syytä tarkastella tehtäväämme ja asemaamme tässä hetkessä. Suunta voi muuttua.