Karjasillan kirkkoherran puheita

Puhe Karjasillan kirkossa 19.12.2011

Wed, 21 Dec 2011 09:56:00 GMT

Jouluajan hartaus Karjasillan kirkossa 19.12.2011

Kalevan sunnuntailiitteessä oli tänään kuvaus Betlehemin joulusta. Miehitetty kaupunki on kahdeksan metriä korkean muurin ympäröimä. Ränsistynyt kaupunkipahanen sopii huonosti hopealla ja kullalla kehystettyyn kiiltokuvajoulukorttiin.

Omalla Betlehemin matkallani, siitä on jo reilu 10 vuotta, tapasin paikallisen luterilaisen seurakunnan kirkkoherran Mitri Rahebinin. Paikallisia oloja kuvatessaan hän sanoi, että pyhässä maassa ei ole enää kristittyjä, jos kehitys jatkuu nykyisellään. Tänään tiedämme, että kristittyjen exodus on kiihtynyt. Rauhan kaipuu ajaa pois näköalattomuuden ja väkivallan keskeltä.

Oma luterilainen kirkkomme järjesti viime viikolla Helsingissä ihmisoikeusfoorumin. Tilaisuudessa puhunut Turun piispa Kaarlo Kalliala muistutti, että Jeesuksella ei ollut meikäläisen, vaan muukalaisen identiteetti.

Jeesus kuvaa omaa muukalaisuuttaan: Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta ihmisen pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.
Matteuksen evankeliumi kertoo pyhän perheen paosta Egyptiin heti kohta Jeesuksen syntymän jälkeen.

Betlehem ei ole idylli tänään. Mutta Betlehem ei ollut idylli myöskään 2000 vuotta sitten.

Jeesuksen syntymän arkiset puitteet eivät ole sattuma. Ne ovat Jumalan valinta.

Jumala valitsi eläinten syöttökaukalon. Tallin tuoksulla hän kertoo, että hän sitoutuu luotujensa aikaan, historiaan ja elämänkaareen. Syöttökaukalon lapsi on veljemme.
Jouluna Taivaan Isä tahtoo kertoa sinulle: ”Olen ystäväsi, minä välitän sinusta. Sinä olet minun luomukseni. Minä olen kutonut sinut äitisi kohdussa. Minä olen lunastanut sinut Poikani Jeesuksen kalliilla verellä. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju. Olen sinun armahtajasi. Älä pelkää. Sinä olet minun. Et ole minulta kadoksissa etkä hukassa.”

Enkelten viesti kuuluu: ”Sinulle on tänään syntynyt Vapahtaja”.

Ilosanoma on taivaallisen Ystävän tervehdys. Se synnyttää oikean joulun meidänkin juhlaamme ja arkeemme.

Juhani Lavanko
Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Saarna Karjasillan kirkossa 18.9.2011

Wed, 21 Sep 2011 07:48:00 GMT

Saarna Karjasillan kirkossa 18.9.2011, 14. sunnuntai helluntaista

Ei se riitä. Sinun pitää olla parempi, osaavampi, kyvykkäämpi. Pitää olla näyttöä. Sinun pitää olla täydellinen.

Keskuudessamme on kohtuuttomilla vaatimuksilla jo lapsena nujerrettuja ihmisiä. Heillä on vahva usko omaan lahjattomuuteen. En osaa piirtää. En osaa laulaa.

Miten on aikuisten maailmassa? Globaali kilpailu markkinoista on saattanut oululaiset teknologiayritykset ahtaalle. Epäedullisen maantieteellisen sijainnin ja korkeiden kustannusten vuoksi oululaisten pitää olla kaikessa kilpailijoita merkittävästi parempia. Muuten emme maailmalla pärjää. Alati koventunut tuloskilpailu on johtanut tilanteeseen, jossa edes huippuosaaminen ei takaa työpaikan säilymistä kotikaupungissa. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen jatkuva epävarmuus omasta ja perheen hyvinvoinnista ahdistaa ja vetää mielen synkäksi. Vaatimukset ja velvoitteet painavat päälle.

Miten tähän piinaan sopii huipennus, joka kokoaa vuorisaarnan ylevät ihanteet: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

”Olkaa siis täydellisiä” Eikö vähempi riitä. Ei se riitä. Pitää olla täydellinen.

Mitä Jeesus tarkoittaa, kun hän sanoo näin? Onko kehotus ankara vaatimus ja laki vai onko se vapauttava ilosanoma? Miten ihmeessä joku voi uskaltautua seurakunnan vapaaehtoiseksi vastuunkantajaksi jos pääsyvaatimuksena on täydellisyys?

Meidän on pysähdyttävä kysymään, mitä Jeesus tarkoittaa, kun hän puhuu täydellisyydestä?

Aivan aluksi on selvitettävä, mitä sana täydellinen merkitsi ajan uskonnollisessa kielessä. Jeesus varttui juutalaisessa kodissa. Kaikki hänen ensimmäiset opetuslapsensa ja myös muut kuulijat olivat juutalaisia. Hän puhui kieltä, jota he ymmärsivät. Tässä ympäristössä sanalla täydellinen oli vakiintunut merkitys juutalaisen lain oppisanastossa. Se tarkoitti täydellisyyttä lain noudattamisessa. Lakiin sisältyvät ankarat puhtaussäädökset. Otan esimerkin kolmannesta Mooseksen kirjasta. Yhdennessätoista luvussa ohjeistetaan näin: ”Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä, ja siksi teidän tulee pitää itsenne puhtaina ja pyhinä. Älkää siis saattako itseänne epäpuhtaiksi koskemalla mihinkään maassa liikkuvaan pikkueläimeen”. Näitä saastaiseksi julistettuja pikkueläimiä olivat maamyyrä, hiiri, agamaliskot, gekot, varaanit, sisiliskot, skinkit ja kameleontit.

Jeesus käyttää puheessaan juutalaista oppisanastoa, mutta antaa sille usein uuden sisällön. Ajatuksen epäpuhtaaksi julistettujen ruokien hengellisesti saastuttavasta vaikutuksesta hän kumoaa suorasanaisesti. ”Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä. Se saastuttaa ihmisen.” Esimerkinomaisesti Jeesus listaa pahat ajatukset, väärät todistukset, herjaukset ja paljon muuta. Nämä saastuttavat ihmisen, ei se, että syö pesemättömin käsin (Mt 15).

Ulkonaisen ja pinnallisen sijasta ytimessä on ihmisen sisin olemus. Usein sanomme, että kristillinen usko on sydämen asia. Mestarin opetuksen valossa tämä on raamatullinen tulkinta. Kristillinen usko on sydämen asia.

Pekka Simojoen sanoittamassa Nuoren seurakunnan veisussa lauletaan: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.
Voiko Jeesus päästä asumaan itseriittoisen, kaikin puolin mitat täyttävän, itsensä täydelliseksi kokevan ihmisen sydämeen? Vastaus on eittämättä kyllä! Mutta ensin täytyy jotakin tapahtua. Täydellisen on suostuttava heikkouteen ja keskeneräisyyteen.

Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Aavistamme jotakin siitä, mitä Jeesus tällä kehotuksella tarkoittaa, kun pysähdymme miettimään apostoli Paavalin omakohtaisesta kokemuksesta nousevaa, näennäisesti ristiriitaista, paradoksaalista lausumaa. ”Heikkona minä olen voimakas, aiemman Rtun suomennoksen mukaan ”Kun minä olen heikko, minä olen väkevä” (2 Kor 12:10). Paavali alleviivaa, että se salattu voima, josta hän kokee olevansa osallinen, ei ole lähtöisin hänestä itsestään, vaan Jumalasta. Kun Jumala saa tehdä meissä työnsä, tulee itseriittoisesta, kaiken osaavasta ja kaiken tietävästä vaatimaton ja nöyrä. Nöyryydestä nousee kiitollisuus Jumalalle kaikista lahjoista.

Jotain tällaista on se täydellisyys, jota Jeesus kehottaa meitä tavoittelemaan. Se on luottamista Jumalaan ja hänen hyvyyteensä.
Ihminen, joka turvaa Jumalaan, uskaltaa heittäytyä kohtaamaan avoimesti kaikenlaiset lähimmäiset, jopa vihollisen. Täydellisessä luottamuksessa Jumalaan ei ole pelkoa. On vain rakkautta, joka sulkee vihollisenkin syleilyynsä.

Jeesuksen vuorisaarnassa kuuluu toisen maailman ääni. Se on se taivaan ääni, josta laulamme keskitysleirillä vuonna 1945 hirtetyn pappismiehen, Dietrich Bonnhoefferin sanoittamassa virressä 600. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.” Se on taivaan ääni. Tässä maailmassa sille ei tahdo löytyä sijaa. Ja kuitenkin juuri tämä maailma, juuri me täällä ja kaikkialla maailmassa, olemme ihmisiä, joita Jumala rakastaa. Hänen laupeutensa ei ole kaunis teoria, vaan toimintaa. Armahtaminen on tekemistä. Jumalan työvälineitä tässä toiminnassa olemme me, ihmiset. Hänellä on käytössä meidän kätemme ja jalkamme, meidän päämme ja sydämemme. Oppi-isämme Martti Luther ilmaisee asian iskulauseella, ”kristityn tehtävä on olla lähimmäisensä Kristus”.

Tässä valossa on aina kysymys selän kääntämisestä Kristukselle, kun torjumme lähimmäisen, jonka auttamiseen tarjoutuu mahdollisuus.
Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Tämä Jeesuksen kutsu on sekä lakia että evankeliumia. Tosi elämässä lähimmäisen rakastaminen on usein vaivalloista. Se on raskaiden vaatimusten ja velvoitteiden täyttämistä. Tämä on lakia.

Samalla kutsu täydellisyyteen on kuitenkin myös kaikesta suorittamisesta vapauttava ilosanoma. Se on kutsu: Elä täysillä osallisena Jumalan lahjoista. Lahjoja riittää. Ne eivät lopu kesken. Hitusessa rakkautta on voimaa enemmän kuin säkillisessä pahaa. Rakkaus lisää rakkautta.

Paradoksaalisella, näennäisesti ristiriitaisella tavalla Jeesuksen kutsu täydellisyyteen merkitsee omaan keskeneräisyyteen suostumista. Jeesuksen kutsu merkitsee suostumista epävarmuuteen ja riskien ottamiseen hyvän elämän puolesta. Leiviskät eivät näet ole maahan kätkemistä varten, vaan käytettäväksi.
Jeesus kutsuu kanssaihmisyyteen, osallisuuteen ja jakamiseen, elämiseen ja kuolemiseen yhdessä Jumalan kanssa. Osallisuuteen ja jakamiseen sisältyy omasta luopumista. Ja kuitenkin juuri osallisuus ja jakaminen tekevät elämästä kokonaisemman. Tässä kaikessa toteutuu rakkauden lainalaisuus, antaessaan saa ja kadottaessaan löytää. Enemmän kiitollisuutta. Enemmän iloa.

Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Herättäjäjuhlapuhe aattoseuroissa 8.7.2011

Thu, 14 Jul 2011 05:59:00 GMT

Herättäjäjuhlapuhe aattoseuroissa 8.7.2011

Rakkaat ystävät, tervetuloa Oulun herättäjäjuhlille Herran vuonna 2011. Haaveet ovat täyttyneet. Kaivatut juhlat ovat alkaneet.

Odotus kuuluu ihmisen elämänkaareen sen alkuhetkistä lähtien. Lapsen syntymää edeltää odotusaika. Perheessämme elettiin vuosi sitten odotusaikaa. Tänään Okko Johannes täyttää 11 kuukautta. Odotamme kuopuksen ensimmäisiä sanoja.

Elämässä on monenlaista odotusta ja se koetaan eri tavoin. Jollekin suostuminen jonottamiseen vuorolappu kourassa on kynnyskysymys. Jollekin toiselle jonottaminen on huoletonta ajankulua, lähestulkoon viihdettä.

Odotuksen ääripäät ovat etäällä. Taudin määritystä odottavan potilaan odotuksessa on ahdistavaa epävarmuutta, usein pelkoa pahimmasta.

Yhtäällä odotus on mittaamaton kärsimys. Toisaalla odotus on niin iloinen asia, että sen toivoisi jatkuvan. Perille pääsyä tekee mieli viivytellä.

Myös täyttymyksen ääripäät ovat etäällä toisistaan. Pyhän kirjan kuvat taivaasta ja helvetistä ovat kuvia täyttymyksen ääripäistä. Ne kuvaavat tuonpuoleista todellisuutta. Kuitenkin kuvat peilaavat ihmisen kokemuksia taivaasta ja helvetistä maan päällä.

Moni on lamaantunut, koska täyttymykset eivät ole vastanneet odotusarvoa. Toiveet eivät ole toteutuneet.

Yksinäisen vanhuksen luona ei lupauksista huolimatta käynyt tänäänkään kukaan. Ihmissuhteet tökkivät. Kouluttautumisesta jää käteen toistuva jonottaminen työvoimatoimiston luukulle ja turhautunut kokemus: tyhjän saa kysymättäkin. Suomalainen unelma omakotitalosta osoittautuu hometaloksi. Perheen vähäiset säästöt valuvat hukkaan, kun osakesijoituksen tuotto-odotus onkin miinusmerkkinen tappio. Käytetty auto, jonka piti olla uuden veroinen, onkin maanantaikappale. Itse kullakin on kokemuksia arjen pettymyksistä. Listaa voi jatkaa talouden kansainvälisiä suhdannekriisejä ja luonnonkatastrofeja unohtamatta.

Onko Jumala hylännyt kun ihmisen toiveet eivät toteudu, siunauksen merkkejä ei näy? Tämä kysymys on ajaton. Se askarrutti Vanhan testamentin Jobia. Hän havaitsee omakohtaisesti, että hurskaan ei tässä ajassa aina suinkaan käy hyvin. Jobin seurassa opettelemme vaikeaa läksyä. Jumalan sallimuksesta voi kuka tahansa joutua onnettomuuteen ja ankariin vastoinkäymisiin - ja kuitenkin olemme tallessa. Emme ole Jumalalta hukassa.

Sellainen usko, joka yksiviivaisesti tulkitsee aineellisen ja henkisen yltäkylläisyyden merkiksi Jumalan siunauksesta, joutui kriisiin jo Vanhan testamentin aikana.

Menestyksen jumaluusoppi ajoi karille.

Uuden testamentin aikaa lähestyttäessä Jumalan kansan toivo suuntautuu yhä vahvemmin tuonpuoleiseen todellisuuteen.

Kun Jumala kolmannen päivän aamuna herättää Jeesuksen kuolleista, on henkinen maaperä kristillisen ylösnousemususkon synnylle jo muokattu.

Kristillinen toivo, joka suuntautuu kuolemanjälkeiseen elämään, ei ole epämääräinen haave. Toivo on Kristuksessa jo täyttynyt. Ristiinnaulittu Nasaretin mies on herätetty kuolleista ensimmäisenä kuoloon nukkuneista.

Apostoli Paavalilla oli horjumaton toivo päästä kuolemassa täydelliseen Kristuksen yhteyteen. Hän sanottaa toivon päämäärän yksinkertaisesti ja pelkistetysti: ”saada olla yhdessä Hänen kanssaan”.

Onko meillä rohkeutta uskoa tämä täyttymys omalle kohdalle? Tuntui miltä tuntui. Pyhässä kasteessa Jumala on kutsunut meidät osallisiksi hänen lahjoistaan, kristillisen uskon aarteista, syntien anteeksisaamisesta ja ylösnousemuselämästä.

Paavalin toivo on taivasikävää: ”saada olla yhdessä Hänen kanssaan”.

Mutta myöskään tämä maailma ei kadonnut hänen näköpiiristään. Hänelle Ristinmiehen seuraaminen merkitsee taistelua rakkaudellisen elämän toteutumiseksi. Hän opastaa myös meitä rakkauden poluille: ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain”.

Tämä maailma ei muutu mittavilla ponnisteluilla saati ohjelmajulistuksilla taivaaksi. Ja kuitenkin on samanaikaisesti totta, että paremman huomisen toteutuminen riippuu paljossa siitä, suostummeko me vastuulliseen elämään.

Raamatun kehotus viljellä ja varjella on voimassa. Jumalan kutsu työtoveruuteen kattaa koko elämän. Kysymys on kaikesta hyvän eteen tehtävästä työstä. Käytännössä se on välittämistä. Ei rangaistuksen pelossa eikä palkkion toivossa, vaan siksi, että juuri välittämisessä toteutuu Jumalan tahto. Välittämisen ei tarvitse olla suurieleistä.

Riittää katse, kädenpuristus, yksi hyvä sana.

Jumalan kutsuun sisältyy myös itsestä välittäminen. Tarvitsemme lepoa. Nämä Oulun herättäjäjuhlat ovat levähtämistä varten. Hyvän Paimenen kutsu kuuluu: ”Levähtäkää vähän”. Oikeus lepoon on ihmisen perusoikeus. Lepo on niin tärkeä ihmisoikeus, että sen merkityksen avaamiselle on omistettu kolmas käsky, pyhitä lepopäivä.

Kun pyhän kunnioittaminen on vähentynyt, on levon puutteesta tullut yhteiskunnallinen ongelma.

Uudessa testamentissa, tarkemmin Kolossalaiskirjeessä, on lepoa kaipaaville merkillinen lupaus: ”Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo”. Lupaus vakuuttaa: Ylösnoussut Mestari kulkee alhaalla. Hän on ihmisen rinnalla. Hänet kohdataan täällä, myös näillä juhlilla. Saat levähtää Ystävän seurassa. Saat jakaa kuormasi runnellun ja haavoille lyödyn kanssa.

Juhani Lavanko
Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Saarna, kolmas sunnuntai loppiaisesta 2011

Sun, 23 Jan 2011 11:36:00 GMT

Saarna 3. su loppiaisesta 2011, kristittyjen ykseyden rukousviikon päätöspäivä, luottamushenkilöiden tehtävään siunaaminen

Hän on maailman pelastaja. Samarialaisen pikkukaupungin asukkaiden tunnustuksessa on voima, joka näynomaisesti räjäyttää ja repii rikki esteet ja muurit, joita me ihmiset rakennamme toistemme välille. Tunnustuksen väkevä voima piirtää silmieni eteen vahvan näyn siitä, kuinka vaikkapa Betlehemin kaupunkia ympäröivä, palestiinalaisia juutalaisista eristävä kahdeksan metriä korkea muuri sortuu sanan voimasta. Ihmisten erotteleminen hyviin ja pahoihin, oikeisiin ja vääriin syntyperän, uskonnon, ihonvärin tai kaupallisen hyödyn perusteella ei ole vain historiaa vaan myös nykyaikaa, ei pelkästään jossakin kaukana Afrikassa tai Aasiassa, vaan myös meillä kotoisessa Euroopassamme.

Hän on maailman pelastaja. Tämä on käsittämättömän vahva tunnustus ihmisiltä, joiden oma elämä rajoittui maantieteellisesti kapealle kaistaleelle, Garissimin vuoren läheisyyteen.

Samarialaiset ovat sekakansa, joka alkoi muodostua 8. vuosisadalla eKr. Assyrialaiset valtasivat alueen vuonna 722. Vain osa väestä vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Maahan jääneet israelilaiset solmivat avioliittoja sinne siirretyn pakanaväestön kanssa. Kun pakkosiirtolaisuuden aika päättyi, vanhan liiton tiukat profeetat Esra ja Nehemia vaativat solmittujen liittojen purkamista pakkokeinoin. Samarialaiset nousivat kapinaan. Vastaiskuna vaatimuksille he rakensivat oman temppelinsä Garissimin vuorelle.

Juutalaisten ylimmäinen pappi Hyrkanos tuhosi Garissimin temppelin vuonna 128eKr.
Yhä tänään vuorella on kuitenkin keskeinen asema pienen, vain noin tuhannen hengen samarialaisyhteisön uskonnollisessa ja kansallisessa tietoisuudessa. Samarialaiset asuvat tänäkin päivänä samoilla paikoilla, Sykarin seudulla ja Garissimin vuoren läheisyydessä.

On merkityksellistä, että juuri hyljeksityn vähemmistön edustajat antavat Nasaretin miehelle lisänimen maailman pelastaja. Heissä ilmeni yllättävää henkistä ja hengellistä avaramielisyyttä.

Juutalaisen ei ollut sopivaa seurustella samarialaisen kanssa saati juoda samasta astiasta. Vapahtaja ei tällaisista säädöksistä piitannut. Ennen kylään saapumista ja yövieraaksi asettumista hän keskusteli pitkään ja hartaasti samarialaisen naisen kanssa Sykarin kaivolla. Hän myös joi naisen kanssa samasta kiposta. Keskustelu kirkasti naiselle, että Jumalaa saa lähestyä missä ja milloin vain. Ei ole mitään väliä sillä, rukoillaanko häntä Garissimin vuorella vai Jerusalemin temppelissä. Oleellista on, että oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa.

Tänään on kansainvälisen kristittyjen ykseyden rukousviikon päätöspäivä. Ekumeenisessa liikkeessä tehdään työtä eri kirkkokuntiin kuuluvien kristittyjen keskinäisen yhteyden vahvistumiseksi. Työ ei ole ollut aivan tuloksetonta. Lokakuun viimeisenä päivänä vuona 1999 luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon edustajat allekirjoittivat yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista Saksan Luther-kaupunki Augsburgissa. Julistuksessa luterilaiset ja roomalaiskatoliset tunnustavat yhdessä, että yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella, Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.

Yhteisellä julistuksella kumottiin joukko 1500-luvun oppituomioita. Edistysaskelista huolimatta kristikunnan jakautuminen aiheuttaa kipua. Ehtoollisyhteyden puuttuminen, erityisesti perheiden sisällä, on kipeä asia. Jokavuotinen ykseyden rukousviikko muistuttaa yhä uudestaan Vapahtajamme rukouksesta, ”että he kaikki olisivat yhtä”. Ehkä – vielä joskus – jonakin päivänä – unelma toteutuu. One day, kuten ihmisoikeustaistelija, marttyyrikuoleman kärsinyt baptistipappi Martin Luther King rohkeasti julisti. Ei ole sattuma, että monet hylkiöiksi itsensä kokevista ovat historian eri vaiheissa ottaneet Jeesuksen ilosanoman avosylin vastaan. Marginaaliin eri syistä työnnetyt ovat kokeneet Mestarin seurassa merkillisen vapauden ja hyvän olon tunteen. Minulla on viimeinkin ihmisarvo. Olen hyväksytty, koska olen Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama. Ei ole sattuma, että ensimmäinen kristitty veritodistaja, marttyyri Stefanos, jonka muistoksi vietämme Tapaninpäivää, oli taustaltaan samarialainen.

Jotkut ensimmäisistä kristityistä valitsivat vaihtoehtoisen elämäntavan. He vaelsivat profeetallisina merkkeinä aikalaistensa keskuudessa. Jotkut olivat käyneet kirkastusvuorella yhdessä Mestarin kanssa He eivät jääneet vuorelle. Kokemus siitä, että Kristus on maailman pelastaja, ajoi Galilean kalastajat liikkeelle. Heille oli kirkastunut, että Jeesus, Pelastaja, on jokaista varten. Työnäky nousi seuraamisesta. Jeesuksen toiminnassa innoitti ennakkoluulottomuus ja vapaus. Sanoma puhkoi itsestäänselvyyksiä. Se pysäytti, hätkähdytti ja tavoitti ihmisen sisimmän tässä ja nyt. Nasaretin mies toimi armollisesti köyhien ja uskonnollisesti halveksittujen parissa. Hän kutsui seuraajikseen monenkirjavaa väkeä. Hän osallistui täysillä ihmisten arkeen ja juhlaan, iloon ja suruun. Hän aterioi syntisten kanssa. Jeesus selvensi Jumalan valtakunnan tarkoitusta omalla esimerkillä ja käytännön toimilla. Mestarin seuraaja, apostoli Paavali, taisteli pakanoille oikeuden tulla hyväksytyksi täysivaltaisina kristillisen seurakunnan jäseninä ilman ympärileikkauksen vaatimusta. Me suomalaiset kristityt kuulumme joukkoon, jolle Paavali taisteli kotipaikkaoikeuden. Tästä taustasta nousee suunnaton ilo ja kiitos maailman Pelastajasta. Olemme seurakunnassa omassa kodissa. Olemme perheen jäseniä. Olemme Jumalan lapsia. Emme ole vieraita ja muukalaisia. Kristuksen kirkossa riittää tilaa kaikille. Kaikille on paikkoja, vaikka luottamushenkilöksi valitaankin vain joitakin harvoja.

Meidän tehtävämme tänään on kysyä mitä ilosanoma keskuudessamme merkitsee? Tässä työssä toistemme arvostamisen ja kunnioittamisen sekä keskinäisen yhteyden perusta on erilaisuuden hyväksyminen. Kristuksen kirkon ykseys ei ole samanlaisuuden, vaan erilaisuuden ykseyttä. Näin on ollut Uuden testamentin ajoista lähtien. Apostoli Paavali julistaa: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal 3:26-28). Kristinuskon radikaali, siis juuriin menevä sanoma toteutuu yksilöitä unohtamatta ponnistelussa kokonaisten ihmisyhteisöjen hyvän elämän eteen. Hyvään elämään sisältyvät ihmiselämän kaikki ruumiilliset, henkiset ja hengelliset tarpeet. Kutsu kuuluu: ”Lahjaksi olette saaneet. Lahjaksi antakaa”. Liikkeelle on lähdettävä lähteeltä. Lähteellä olemme, kun kohtaamme Herramme pyhällä aterialla. Olemme yhteydessä häneen ja hänen kauttaan toinen toiseemme. Saamme voimia kohdata lähipiiri, perhe ja suku. Sitten seuraavat kotipaikkakunta, maakunta ja isänmaa. Sitten on vuorossa oma maanosa ja lopulta koko ihmiskunta. Kristinuskon aidolla tavalla hapattamassa yhteisöllisyydessä huomioimme nämä kaikki tasot.

Kristinusko on ollut globaali, maapalloistunut jo vuosituhansia ennen kuin tuo muotisana tuli meidän tietoisuuteemme. Hyvä sanoma koskettaa koko ihmiskuntaa, mutta myös koko luotua maailmaa. Siis myös kaikki ne ympäristöteot, jotka eheyttävät tätä haavoitettua planeettaa, ovat Jumalan mielen mukaisia rakkauden tekoja. Pienet teot ja pienet askeleet kantavat pitkälle, kun niillä on Jumalan siunaus. Näin saamme olla työtovereina mukana Jumalan taloudenhoidossa.

Juhani Lavanko

Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Adventtisaarna Karjasillan kirkossa 2010

Sun, 28 Nov 2010 10:00:00 GMT

Saarna I adventtisunnuntaina 28.11.2010, Karjasillan kirkko

(Mark 11:1-10)

Kajauttamamme Hoosianna tempasi meidät kansanjoukkoon, joka pari tuhatta vuotta sitten otti vastaan aasilla ratsastavan Jeesuksen. Yhteinen laulu teki meistä sanoman kokijoita.

Mikä on tämän ensimmäisen adventtisunnuntain sanoma?

Vastausta hapuillessa on hyvä pysähtyä katselemaan kuvaa, jonka evankeliumi piirtää eteemme. Kuvaa katsellessa voimme mietiskellä sen merkityksiä.

Kuningas saapuu hiljaisena. Hän ei ärhentele, ei pelottele, ei pakota, ei painosta. Hän ei sano sanaakaan. Hän vain tulee. Kuninkuuden merkkejä ei näy. Ulkoinen olemus on altis arvostelulle. Kuitenkin monet aistivat Jeesuksen läheisyydessä merkillisen vapauden tunteen. Katse on samalla tasalla teille ja kaduille kokoontuneiden kaupunkilaisten kanssa.

Kun Vapahtajan luja, määrätietoinen ja samalla levollinen katse kohtaa, tulee pelkäävästä ja empivästä rohkea. Vapautuneet Hoosianna -huudot ovat iloisia ja välittömiä. Niitä ei ole etukäteen harjoiteltu.

Rauhanruhtinas saapuu hiljaisena. Kuitenkin, vain hetkeä myöhemmin hän kaataa temppelissä rahanvaihtajain pöydät ja kyyhkysen myyjien jakkarat. Hän ajaa ulos myyjät ja ostajat. Uhripalveluun perustuva uskonnollinen järjestelmä joutuu ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Jeesuksen viesti on yksinkertainen ja selvä. Jumala ei piittaa lepyttelyistä. Laupeutta minä tahdon enkä uhria (Matt 9:13). Uhrikyyhkyset ovat turhia. Suora toiminta on liikaa rahavirtojen riittävyydestä huolestuneelle uskonnolliselle eliitille.

Vain muutama päivä myöhemmin Jeesus vangitaan ja ruoskitaan. Vaarallinen kansan villitsijä ja kapinoitsija tahdotaan vaientaa. Hän kärsii ja kuolee ristillä kaupungin muurien ulkopuolella.

Historiallisen Jeesuksen merkityksestä on erilaisia, jopa vastakkaisia tulkintoja. Joillekin hän on viisas opettaja ja esimerkillinen ihminen. Toisille hän on poliittinen vallankumouksellinen, joillekin askeettinen moralisti. Jotkut pitävät häntä vääränä profeettana ja Jumalan pilkkaajana.

Jeesus altistaa itsensä kritiikille ja ristiriitaisille tulkinnoille. Monet niistä jotka laulavat iloiten Hoosianna, möykkäävät muutama päivä myöhemmin Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse.

Tämä on taakse jäänyttä historiaa, mutta yhä tänään Jeesus on alttiina kritiikille ja vastakkaisille tulkinnoille. Häntä pilkataan ja häväistään.

Mikä on sinun suhteesi Jeesukseen? Onko hän sinulle merkittävä historian henkilö vai myös jotakin ratkaisevasti enemmän? Onko hän sinulle ristiinnaulittu, jonka Jumala herätti kuolleista? Onko hän sinulle Kristus, syntiesi Sovittaja? Ensimmäisillä kristityillä oli tapana tunnustaa uskonsa lyhyesti ja ytimekkäästi: Jeesus on Herra.

Laulanko minä tänään hoosianna vain sen vuoksi, että se on adventtina tapana vai onko lauluni syvältä sydämestä nouseva uskon vastaus Jumalan puhutteluun? Meissä lienee niitä, jotka laulamme tavan vuoksi. On myös niitä, jotka laulavat hoosianna tavan vuoksi ja samalla myös ikävöivät ja janoavat. Voisinpa minäkin uskoa elävään Jumalaan.

Menneenä syksynä ja nyt alkutalvesta on keskusteltu paljon kirkosta ja kirkon uskosta. Monissa yhteyksissä on sanottu ääneen, että yhteisöllisyys on tärkeä asia. Kristittynä elämisessä on aina kysymys yksityisen ihmisen Jumala – suhteesta, mutta myös osallisuudesta kristillisen yhteisön elämään. Kun lausumme uskontunnustuksen, tunnustaudumme yksilöinä kirkon yhteiseen uskoon. Uskonyhteisön tehtävä on kantaa erityisesti niitä, joiden oma usko on heikko tai olematon.

Olin kerran tilanteessa, jossa Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kirjoitti seinätaululle sanan Jumala sekä sen perään kysymysmerkin ja huutomerkin. Hän sanoitti kirjoittamansa: Jumala on vaikka en uskoisikaan. Jumala on vaikka en uskoisikaan. On helpottavaa ajatella, että Jumala on Jumala riippumatta siitä, mitä minä hänestä ajattelen. Saan olla vakuuttunut siitä, että minä olen hänelle. Minä olen suhteessa häneen. Hän on niidenkin Isä, jotka eivät häntä Isäkseen tunnusta.
Kuva Jeesuksesta, joka ratsastaa laina-aasilla, on osa suurta sanomaa. Se on yksi kuva monien joukossa ja kuitenkin siinä on oleellista ydinsanomaa, erityisesti kun katselemme sitä Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen valossa.

Jeesus, joka kohtaa katseen tasolla, erottuu ratkaisevasti kaikista korotetuista ja maailmanhistorian aikana jumalallistetuista uskonnon perustajista, keisareista, neroista ja sankareista.

Hän tulee rinnalle. Hän jakaa sinun elämäsi. Hän saapuu sinun tähtesi. Jeesus julistaa koko elämällään, sanoillaan ja töillään, että Jumalan tahdon toteutuminen merkitsee ihmisen hyvää.

Yksinkertainen rukous, tapahtukoon Sinun tahtosi! ajaa kaiken muun edelle. Jumalan tahdon toteutuminen on siis Jeesuksen opetuksessa ihmiselämän ylin normi.
Mestari ei piittaa rituaalisesta säntillisyydestä eikä paastoasketismista.

Hän sallii itseään haukuttavan syömäriksi ja juomariksi. Hän ei kumartele sapattisäädöksiä, vaan julistaa että ihminen ja hänen hyvänsä on sapatin ja lain mitta. Parantaminen on aina sallittua. Näin siis Jumalan asia on ihmisen asia.

Seuraa minua! Tämä oli Jeesuksen ytimekäs kutsu ensimmäisille oppilaille. Tämä on hänen kutsunsa myös tänään. Seuraa minua! on Jeesuksen kutsu meille jokaiselle, mutta myös kristillisille yhteisöille, myös Karjasillan seurakunnalle uuden kirkkovuoden alkaessa. Osana Kristuksen maailman laajaa kirkkoa meillä on vain yksi tehtävä: Tehtävämme on palvella Jumalan asiaa. Tämän palvelun perustoimintoja ovat kristillisen ylösnousemussanoman julistaminen, kastaminen Jeesuksen nimeen, Herran pyhän ehtoollisen viettäminen, syntien anteeksiantamuksen lohdutus ja jokapäiväinen lähimmäisten ja yhteiskunnan palvelu.

On pyrittävä irti synnistä ja samalla kilvoiteltava, että se ei saa milloinkaan merkitä etääntymistä yhdestäkään syntisestä.

Uskollisuuteen kirkon Herralle sisältyy sen myöntäminen, että seurakunnan usko on heikkoa, tieto vajavaista ja tunnustus takeltelevaa.

Tämä merkitsee väistämättä altistumista arvostelulle ja sanoman merkityksen turhentamiselle.

Herran tuleminen, adventus Domini, on historiaa. Mutta Herran tuleminen on myös tätä päivää. Saamme luottaa vakaasti siihen, että lupaukset täyttyvät. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle. Jumalan asia voittaa.

"Katso kuninkaasi tulee!"

Hän tulee, vaikka sinä et etsi häntä. Hän etsii sinua. Hän löytää sinut. Hän tulee vähäeleisesti. Mutta hänen tekonsa sydämissämme on kumouksellinen. Hän vapauttaa synnin kahleista. Hänen seurassaan vaikeaankin elämään löytyy mieli ja tarkoitus.

Jumala puhuu meille. Mutta hän myös kuuntelee meitä. Hän kuulee jokaisen Hoosiannan. Hiljaiseksi jäävä ajatus ja huokaus ”oi auta, pelasta” tulee kuulluksi. Jos ihmisinä koemme, että tulemme asiassamme kuulluksi, niin eikö se ole parasta, mitä voimme odottaa. Että todella tulemme kuulluksi. Se on ihme.

Juuri tämä kuulluksi tulemisen ihme on adventin ilon perusta.Jumala ei ole jättänyt meitä tulemaan toimeen omillamme. Hän kuulee huutomme ja huokauksemme. Hän kuuli eilen. Hän kuulee tänään ja hän kuulee huomenna.

Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

”Kristus nousi kuolleista. Kuolemallaan kuoleman voitti. Haudoissa oleville elämän antoi”.

Wed, 14 Apr 2010 10:29:00 GMT

Pääsiäissaarna 2010, Karjasillan kirkko, Lk 24:1-12

”Kristus nousi kuolleista. kuolemallaan kuoleman voitti. Haudoissa oleville elämän antoi”. Pääsiäisen riemuviesti kaikuu kristikunnassa kaikkialla maailmassa. Voimme yrittää sanottaa pääsiäisen merkitystä kuvaamalla sitä uudeksi aluksi, juhlien juhlaksi tai vaikkapa alkuräjähdykseksi. Kaikki nämä ilmaisut tavoittavat jotakin ja kuitenkin vain vähän pääsiäisen merkityksestä.

Pelastushistorian käännekohdissa varsinainen toimija on Jumala. Ihminen on lahjan vastaanottaja. Jumala organisoi juhlan. Enkelit laulavat jouluyönä: ”Älkää pelätkö! Teille on syntynyt Vapahtaja.” Kolmannen päivän aamuna Herran enkelit ovat jälleen liikkeellä. Pelästyneet saavat kuulla taivaallisen ilosanoman: ”Ei hän ole täällä. hän on noussut kuolleista”.

Evankelista Luukas ottaa pääsiäissaarnassaan luupin alle oppilas Pietarin reaktion. Naiset kertovat kokemuksistaan aamun varhaisina hetkinä. Pietari ei naisten juttuja usko. Kuitenkin hänessä herää uteliaisuus. Josko sittenkin on tapahtunut jotakin käsittämätöntä. Pietari juoksee haudalle. Hän näkee käärinliinat. Hän ihmettelee, mitä on tapahtunut.

Onko meissä tilaa ihmettelylle? Helsingin Sanomissa oli piinaviikon alkupäivinä kolumni, joka oli otsikoitu ”Kannattaa uskoa vahvan sisällön voimaan”. Kolumnin kirjoittaja, päätoimittajan tehtävät jättävä Janne Virkkunen kertoi mieltyneensä 1600-luvun ranskalaisen filosofin, Descarten näkemykseen, jonka mukaan ihmisen tärkein tunne on ihmettely. Ihmettely on tila, jossa voimme kohdata jotakin ennakko-odotuksiimme ja arvojärjestelmäämme sopimatonta. Ihmettelyyn kykenevä pystyy havaitsemaan sen, mitä ei osannut odottaa eikä ennakoida, sekä sellaisen, minkä otaksui toisenlaiseksi. Descarten mukaan ihmettelyn kyky on kaiken oppimisen ja maailmaa koskevan tiedon ehto.

Ajattelen että Descartes on oivaltanut olennaisen, kun hän korostaa ihmettelyn merkitystä edellytyksenä uuden suunnan löytämiselle. Ajattelen myös että ihmettelyn läheinen kumppani on rukous. Rukoukseen turvautuminen kertoo, että en ymmärrä sitä mitä on tapahtunut. Rukous kertoo oman rajallisuuden tunnistamisesta. Ihmettelyyn liittyvä rukous on nöyrä pyyntö: ”Herra, tartu sinä käteeni ja taluta, kanna ja vie eteenpäin.”

Jeesuksen tyhjällä haudalla olemme inhimillisen tiedon rajoilla. Ylösnousemus on ihme, jota tiede ei kykene todistamaan eikä kumoamaan. Kun emme voimme tietää, voimme ihmetellä. Onko meissä tilaa ihmettelylle vai onko kuvamme todellisuudesta niin kapea, että siihen mahtuvat vain ne asiat, jotka voimme mitata ja joille löytyy ns. luonnollinen selitys?

Vaikka tilaa ihmettelylle ei löytyisi, on kuitenkin historiallinen tosiasia, että pitkäperjantain mustan yön lamaannuttamat Jeesuksen seuraajat kokivat kolmantena päivänä uuden alun. He saivat voiman, joka kantoi viemään sanomaa eteenpäin. Jeesus on Herra! Hän elää! Jumala on herättänyt hänet kuolleista.

Miljoonat kristityt todistavat Herran kulkemisesta rinnalla, ihmeellisestä voimasta heikkoudessa, osallisuudesta elämän kipuihin, ilojen ja murheiden jakamisesta sekä läsnäolon kokemuksesta. Eikö tämä kaikki ole riittävä näyttö siitä, että Kristus on totisesti ylösnoussut. Kuitenkin on niin, että tämä kaikki kirkastuu vain sille, jonka silmät Jumala on saanut avata.

Evankelista Luukas jatkaa tänään kuulemaamme kuvausta kolmannen päivän iltahetkiin saakka. Hän kertoo Emmauksen tien kulkijoista, jotka eivät tunnista seuralaistaan. Ylösnoussut kuulee matkalaisten rukouksen. ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan”. Kristus jää aterialle. Hän ottaa leivän, kiittää Jumalaa, murtaa leivän ja antaa heille. Silloin heidän silmänsä aukenevat ja he tuntevat hänet. Tämä sama kohtaamisen ihme tapahtuu tänään, kun Ylösnoussut Kristus lähestyy meitä pyhässä Sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Jeesus herättää ihmettelevässä kulkijassa elävän uskon. Kun pääsiäisen ylösnousemussanoma on koskettanut, olemme ylittäneet tietämisen rajan ja siirtyneet uskon todellisuuteen.

Usein toistetaan iskulausetta ”Kirkko on siksi että täällä kuollaan.” Tähän on syytä lisätä, että kirkko on myös siksi, että täällä eletään. Ylösnousemususko on kristillisen todellisuuskäsityksen avain. Se avaa näköalan kuolemanjälkeiseen elämään. Mutta se antaa uuden suunnan ja kantavan voiman myös kaikelle elämälle tämänpuoleisessa todellisuudessa.

Viikoittain julkaistavat kuolinilmoitukset kertovat, että kenelle tahansa meistä voi Jumalan sallimuksesta tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. Ja kuitenkin olemme alituisesti meitä syvästi rakastavan Jumalan kädessä. Emme ole Jumalalta hukassa. Olemme tallessa. Tämä katoava aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin. Iankaikkisuus on ennen aikaa ja ajan jälkeen. Iankaikkisuus on läsnä myös nyt. Sama tuonpuoleinen Jumala, joka on luonut maailman aikojen alussa, on tänään kosketuksessa tämänpuoleiseen omaan maailmaansa. Hän ei ole jäänyt taivaan saleihin, loppumattomaan harmoniaan.

Voittaja, mutta uhrikaritsa, Ylösnoussut, mutta ristiinnaulittu on läsnä heikkoudessa, kivussa ja sairaudessa, kärsimyksessä, tuskassa ja vaivassa, mutta myös ilossa. Hän on valo kevätauringossa mutta myös syystalven kaamoksessa. Hän opastaa. Hän näyttää tietä. Hän armahtaa. Jeesuksen ystävyys on uskollisuutta, rakkautta, kestävyyttä, kärsivällisyyttä. Vahvan sisällön voimaan kannattaa uskoa.

Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Käykäämme nyt Jerusalemiin

Sat, 13 Feb 2010 19:00:00 GMT

Saarna (Luuk 18:31-43) Tuomas-messussa 13.2.2010, Laskiaissunnuntain aatto

Käykäämme nyt Jerusalemiin. Paastonajan virren jokainen säkeistö alkaa kehotuksella käykäämme nyt Jerusalemiin. Taustalla ovat evankeliumista nousevat Jeesuksen sanat ”me menemme nyt Jerusalemiin”. Me menemme - sanavalinta ei ole sattuma. Persoonapronominiin me kiteytyy jotakin aivan oleellista Mestarin seuraamisen luonteesta. Jos hän olisi sanonut, minä menen, olisi oppilaille jäänyt sivustaseuraajan rooli. Jeesuksen seuraaminen ei ole etäistä tarkkailua. Seuraaminen on laskeutumista katsomosta näyttämölle. Se on suostumista samalle polulle ristin miehen kanssa.

Oppilaat ovat ymmällä, kun Mestari kertoo heille, mitä Jerusalemissa tapahtuu. He eivät ymmärrä puhetta ruoskimisesta, tappamisesta ja kuolleista nousemisesta. Heidän ei tarvitse ymmärtää. Jeesuksen seuraaminen ei ole pääntietoa. Se ei ole katsomossa hankittua osaamista. Se ei ole oppineita käsityksiä Jumalasta. Kysymys on jostakin aivan muusta. Mistä oikeastaan on kysymys?

Oppilas Pietarin tie valottaa vastausta ainakin hivenen, vaikka jokaisella on oma polku kuljettavana. ”Seuraa minua!” Nämä olivat Jeesuksen ensimmäiset ja viimeiset sanat Pietarille, joka toistamiseen hätäili seuraamisesta saatavan palkkion perään. Ensimmäistä kertaa Pietari kuuli Mestarin kutsun Gennesaretin järven rannalla. Hän jätti verkkonsa, ammattinsa, ja seurasi Jeesusta. Viimeisellä kerralla Ylösnoussut kohtaa Pietarin jälleen Gennesaretin järven rannalla. Pietari on palannut vanhaan ammattiinsa. Mestari kehottaa vielä kerran: ”Seuraa minua!” Pietarin kohdalla seuraamisen hinta oli marttyyrikuolema. Hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin 60-luvun alun Roomassa.

Seuraaminen merkitsi hyvin konkreettisesti uskallusta elää ja kuolla yhdessä Kristuksen kanssa. Kutsun sisältö on edelleen sama. Uskalla elää ja kuolla yhdessä Kristuksen kanssa. Perimmältään kysymys on lahjan vastaanottamisesta. On kysymys osallisuudesta kristillisen uskomme kalleimpiin aarteisiin, syntien anteeksi saamiseen ja iankaikkiseen elämään. Armo ja ikuisuus ovat Jumalan lahjoja.

Tässä ajassa on paljon uskonnollisuutta, joka antaa katteettomia lupauksia. Ota Jeesus elämääsi, niin menestyt. Hymyä huuleen, keep smiling. Tällaisilla lupauksilla ei ole mitään tekemistä Uuden testamentin Vapahtajan kanssa. Hän ei lupaa seuraajilleen helppoa elämää. Sen sijaan hän sanoo: ”Maailmassa teillä on ahdistus”. Hän ei lupaa poistaa ahdistusta, mutta hän lupaa jakaa kipumme. Hän lupaa olla läsnä ja lähellä myös elämän iloissa, vaikkapa laskiaisen riemuissa. Hän lupaa, että hänen seurassaan vaikeallekin elämälle löytyy mieli ja tarkoitus.

Viime vuosisadan kenties merkittävin luterilainen teologi, marttyyripappi Dietrich Bonnhoeffer näki kirkkaasti, että kristillisessä uskossa on kysymys aivan muusta kuin yleensä uskonnoissa ja ideologioissa. Natsisaksassa hän koki omakohtaisesti, mitä seuraa, kun johtaja ryhtyy maailmanpoliisiksi, tietää kaiken ja kaikkien tarpeet, ja katsoo oikeudekseen panna asiat järjestykseen. Kun ihminen ei suostu rajallisuuteensa, seuraa väistämättä tuhoa ja kärsimystä. Kokemustensa pohjalta Bonnhoeffer sanotti kristinuskon ainutlaatuisuuden seuraavasti: ”Kristittynä eläminen ei ole uskonnollisena ihmisenä, vaan ihmisenä elämistä”. Tässä valossa kristinuskon tavoite on siinä, että meistä tulee ihmisiä. Omalla kohdalla tämän sisäistäminen merkitsee Jumalan tahdolle kuuliaista kilvoittelua kasvaa ihmiseksi, joksi Jumala on sinut tarkoittanut.

Kilvoittelu ei ole muodissa. Se ymmärretään herkästi jonkinlaiseksi suoritukseksi. Tästä ei kuitenkaan ole ollenkaan kysymys. Elämän tarkoitus ei ole suorite eikä läpäisy, vaan elämä, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut.

Ihmisyyteen kuuluu oleellisena asiana nöyryys. Myöskään nöyryys ei ole muodissa. Kilpailussa paikasta maailmassa sinun tulee tulla toimeen omillasi ja myös uhota. Kuuluu näyttää ja näkyä. Nöyryys tulkitaan herkästi itsetunnon puutteeksi ja ihmisarkuudeksi.

Kuitenkin juuri nöyryys on meille lahja ja mahdollisuus. Se merkitsee lupaa olla teeskentelemättä juuri se mikä tässä ja nyt olen. Nöyryys on tietoisuutta omasta sisäisestä keskeneräisyydestä, riittämättömyydestä ja myös pahuudesta. Nöyryyden vastakohta on ylpeys, kreikaksi hybris. Hybris on ylimielisyyttä, uhmamieltä ja suuruudenhulluutta.
Omiin voimiin luottavan on vaikea suostua seuraajaksi. Jeesuksen seuraaminen lieneekin mahdollista vain sille, joka on nöyrä. Aito nöyryys vie polvirukoukseen Jumalan edessä. Nöyrä tunnustaa: ”En riitä itselleni, tarvitsen Jumalaa”. Jumala kuulee huokauksen mutta saa hänelle huutaakin. Jerikon tien sokean kerjäläisen huuto, ”armahda minua”, tuli kuulluksi. Solistin huudosta tulee yhteinen kuorolaulu jokaisessa messussa ”armahda meitä”.

Ensi viikolla vietettävästä tuhkakeskiviikosta alkaa paaston aika. Paaston syvin olemus toteutuu, kun se auttaa meitä näkemään oman elämämme lankeemuksen historiana ja anomaan syntejämme anteeksi ristiinnaulitun Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden.

Onko meistä tämän tien kulkijoiksi? Kun vaatimukset ahdistavat, tarvitsemme uuden näyn. Tarvitsemme näyn, joka kantaa, kun usko omaan uskoon ja sen mahdollisuuksiin paljastuu kuplaksi. Kun paljastuu pelkkä naurettava yritys olla ja saavuttaa jotakin. Sillä hetkellä huomaamme, että olemme astuneet vasta kynnykselle, josta alkaa se nöyryys, jota sanotaan uskoksi.

Jos usko on luottamusta, heittäytymistä, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy, niin eikö matkalla olo ole tarpeeksi? Eikö se riitä? Taivas on kokonaan Jumalan asia. Kerran usko muuttuu näkemiseksi kasvoista kasvoihin. Toivo muuttuu kaipuumme täyttymykseksi. Rakkaus pysyy. Voimme myös sanoa: Kristus pysyy. ”Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti”. Rakkaus ei koskaan katoa. Voimme myös sanoa: Kristus ei koskaan katoa.

Juhani Lavanko
Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Takana on sydäntalven juhla-aika

Sun, 17 Jan 2010 10:00:00 GMT

Saarna 17.1.2010. II su loppiaisesta. Joh 2:1-11.

Vietämme joka sunnuntai pikkupääsiäistä, kolmannen aamun ylösnousemusjuhlaa.

Takana on sydäntalven juhla-aika, joulu, uusi vuosi ja loppiainen. Juhla-aikoihin liittyy monen ajatuksissa rakkaita muistoja. Myös hääjuhlat, varsinkin omat, jäävät muistojen aarrearkkuun. Tämän päivän evankeliumi kertoo hääjuhlasta, joka takuulla oli ikimuistoinen kaikille mukana olleille. Kaanan häitä vietettiin viikon kolmantena päivänä. Viikon kolmas päivä viitannee tässä yhteydessä keskiviikkoon. Jeesuksen ajan juutalaisessa tapakulttuurissa sitä pidettiin erityisen otollisena hääjuhlan ajankohtana. Lähi-idässä yleisen tavan mukaan häitä juhlittiin kokonainen viikko.

Kristillisessä perinteessä kolmas päivä saa symbolisen merkityksen. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista kolmannen päivänä aamuna. Vietämme joka sunnuntai pikkupääsiäistä, kolmannen aamun ylösnousemusjuhlaa. Kiitämme ja ylistämme Jumalaa, joka muistaa meitä ja jakaa lahjojaan, armoa ja osallisuutta iankaikkiseen elämään.

Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi, kertoo, että hän on Jumalan Poika. Hänessä ja hänen kauttaan Jumalan taivas tulee tämän katoavan maailman keskelle. Tämä ikuisen elämän sanoma oli merkityksellinen Galilean Kaanassa niille, jotka uskoivat. Tämä sama sanoma on merkityksellinen tänään.
Uskon silmin voimme nähdä Kaanan häissä viittauksen Herran pyhän ehtoollisen viettoon. Salatulla tavalla Kristus on lupauksensa mukaan läsnä leivässä ja viinissä. Hän kutsuu taivaan lahjojen osallisuuteen. Hän kutsuu juomaan kuolemattomuuden lähteestä.
Kuvaus Kaanan häistä on meille tärkeä kahdessa merkityksessä. Ensiksi se vakuuttaa, että Jeesus on Jumalan Poika.
Toiseksi Jeesuksen toiminta Kaanan häissä kirkastaa meille Jumalan mielenlaatua. Kun tunnemme Jeesuksen, tunnemme Jumalan.
Vapahtaja oli läsnä köyhän väen hääjuhlassa. Rikkaiden häissä ei viini lopu kesken. Tunnusteollaan Mestari kertoo meille tänäkin päivänä, että hän välittää jokapäiväisen elämän tarpeista.

Hän arvostaa arkisia kutsumuksia, kuten perhettä, aviomiehen ja aviovaimon kutsumusta. Hän tahtoo siunata jokapäiväisen elämämme. Hän tahtoo olla jakamassa sekä ilomme että surumme. Saamme turvautua häneen kaikissa puutteissamme. Hän välittää meistä.

Jeesuksen seurassa elämän malja on puutteenkin keskellä ylitsevuotavainen.

Uuden testamentin kirjoitukset ovat syntyneet kristillisen seurakunnan keskellä. Ne todistavat uskosta Jumalaan, joka elää ja toimii maailmassa. Jumala käyttää työtovereinaan ihmisiä.

Mitä tämä Jumalan työtoveruus merkitsee käytännössä? Oikeastaan kuulimme jo vastauksen päivän epistolassa, apostoli Paavalin kirjeessä Roomalaisille (Room. 12:6-16). Apostoli kuvailee erilaisia armolahjoja ja niiden mukaisia tehtäviä. Joukossa on tehtäviä, joista on kehittynyt seurakunnan toimia ja virkoja. Opetustehtävän saanut opettakoon. Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti. Näiden jo Paavalin aikana jossain määrin vakiintuneiden seurakunnan toimien ja virkojen rinnalla hän kuvailee armolahjoja, jotka eivät ole erityisellä tavalla kytköksissä. kirkon virkaan. Paavali kehottaa: ”Rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon… joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi”. Yhteiseksi nimittäjäksi Paavalin kuvauksessa erilaisista tehtävistä nousee palvelu. Toinen yhteinen nimittäjä on keskinäinen jakaminen. Hän kokoaa ajatuksensa kehotukseen: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Asettukaa vähäosaisten rinnalle”.

Tässä kaikessa on kiteytyneenä ajatus seurakunnasta, joka on aidosti yhteisöllinen. Työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset ovat yhteisellä asialla ja palvelevat lähellä ja kaukana eläviä, iloitsevia ja itkeviä lähimmäisiämme.

Täällä iloitaan, mutta täällä myös itketään. Tässä monin tavoin ristinmuotoisessa maailmassa Jumalan tahto toteutuu keskeneräisenä. Suurin este Jumalan tahdon toteutumiselle on ihminen, jonka tavoitteet ja pyrkimykset ovat usein jyrkässä ristiriidassa Jumalan tahdon toteutumisen kanssa. Vaikka Jumalan tahto ei aina toteudu, kaikki tapahtuu kuitenkin Jumalan sallimuksesta. Moni kysyy, miksi ihmistä syvästi rakastava Jumala sallii kärsimyksen?
Tyhjentävää vastausta ei ole. Lohduttavaa on, jos jaksaa luottaa siihen, että Jumala ei ole sivullinen. Jumala ei katsele etäältä kun hänen lapsensa kärsii. Myös Jumala itkee. Hän jakaa ihmisen osan. Moni myös kysyy, mikä on kärsimyksen tarkoitus? Ajattelen että kaikella kärsimyksellä ei ole yleistettävissä olevaa tarkoitusta. Jos jokin tarkoitus löytyy, se on usein hyvin henkilökohtainen löytö. Kaikella kärsimyksellä ei välttämättä ole tarkoitusta. Mutta kaikella kärsimyksellä on kuitenkin jokin mieli.

Jos Haitin tuhoisista maanjäristyksistä etsii jotain mieltä, niin ainakin ne muistuttavat kaikkivoipaisuusunelmien ja elämänhallintakuvitelmien sokaisemille ihmisille, että emme ole luomakunnan herroja emmekä valtiaita. Monet luonnonkatastrofit ovat täysin riippumattomia ihmisen toimista.
Viime vuosina on kuitenkin runsaasti keskusteltu myös siitä, mikä osuus ihmisellä on luonnonkatastrofeihin, erityisesti tulviin ja voidaanko niitä välttää. Näissä asioissa kuten monissa muissakin polttavissa kysymyksissä vallitsee jännite elämän peruslainalaisuuksien ja ihmisen mahdollisuuksien välillä.
Ihmisen ja koko luomakunnan tulevaisuus tällä haavoitetulla planeetalla riippuu paljon siitä, miten me länsimaiden ihmiset vastaamme Jumalan puhutteluun, kehotukseen viljellä, mutta myös varjella elinympäristöämme.

Olemmeko me kristityt oivaltaneet, että meidän tulee olla eturintamassa siellä missä työskennellään eheän Jumalasuhteen, eheiden ihmissuhteiden ja eheän ympäristösuhteen toteutumiseksi.

Kristukseen kastettujen yhteisönä kirkko on siellä, missä kristityt ovat. Niinpä myös kirkon teot Sanan julistamisen ja pyhien sakramenttien toimittamisen lisäksi ovat jokapäiväisiä arjen tekoja. Kirkon teot ovat kastettujen tekoja kodeissa ja työpaikoilla.
Täällä itketään. Mutta täällä myös iloitaan. Tänään me iloitsemme yhdessä siitä, että saamme olla siunaamassa seurakuntamme tehtäviin työntekijöitä, joille Jumala on antanut runsain määrin erilaisia armolahjoja.

Juhani Lavanko

Radiosaarna uskonpuhdistuksen päivänä 1.11.2009

Tue, 03 Nov 2009 06:52:00 GMT

Radiosaarna uskonpuhdistuksen päivänä 1.11.09, Matt. 5:13-16

Kun aamulla saimme uniset silmämme vaivoin auki, oli jo valmiiksi hämärää. On pimeää, etenkin jos valkoinen lumi ei peittoa mustaa maata. Jeesus antaa tehtävän meille, jotka kuljemme varjojen maassa: ”Te olette maan suola … te olette maailman valo”. Tämä on vaativaa puhetta! On kuitenkin niin, että Uudessa testamentissa ei ole ainoatakaan kehotusta ilman lupausta voimasta, jonka matkaan Saattaja lahjoittaa. Mestari lähettää oppilaat matkaan ja evästää lupauksella: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Mt 28:20). Evästys on välttämätön, koska oppilaat ovat täydellisesti riippuvaisia Jumalan lahjoista. He eivät loista omaa valoaan. He loistavat taivaan valoa. He ovat suolana maailmassa, koska he tekevät Lähettäjänsä tekoja.

Mitä ovat ne Lähettäjän teot, joita oppilaat tänään tekevät? Löytyykö näille teoille yhteinen nimittäjä? Kun hapuillen etsimme vastausta, voimme muistella eilistä, pyhäinpäivän evankeliumia. Jeesus julistaa autuaiksi ihmiset, jotka eri tavoin ikävöivät. He ovat erehtyviä, epäonnistuvia ja järkkyviä ihmisiä. Heillä on omakohtainen kokemus: en riitä itselleni. Tarvitsen Korkeamman apua. Omiin rajoihin törmääminen on tehnyt elämästä rukousta. Toivo on löytynyt yhteydessä Jumalaan. Usko häneen, jolle kuolleetkin elävät, on antanut elämälle mielen ja tarkoituksen. He ovat kuulleet ilosanoman ja ottaneet sen vastaan. He ovat autuaita, siunattuja, onnellisia.

Näille janoaville Mestari sanoo: ”Te olette maan suola… te olette maailman valo”. Tätä taustaa vasten alkaa hahmottua, että ne Lähettäjän teot, joita oppilaat tänään tekevät, eivät välttämättä ole suureellisia. Ne ovat maanläheisiä arjen tekoja kodeissa ja työpaikoilla. Yhteinen nimittäjäkin löytyy. Ne ovat tekoja, jotka heijastavat Taivaan Isän rakkautta.

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Martti Luther julkaisi anekauppaa vastaan kirjoittamansa 95 teesiä 31. lokakuuta vuonna 1517. Oli tullut tavaksi ostaa synnit anteeksi ilman katumusta. Aneiden myymisellä rahoitettiin kirkkojen rakentamista. Luther oli omantunnon ihminen ja sydämen kristitty. Rakkaus lähimmäistä kohtaan pakotti taisteluun armon myyskentelyä vastaan.

Uskonpuhdistuksen kauaskantoinen merkitys on siinä, että se riisui Jumalan sanan krääsästä, joka sen ympärille oli kertynyt.

Kyse ei ole pelkästään taakse jääneestä historiasta. Uskonpuhdistuksen keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että kirkkoa on aina uudistettava. Kirkko on maailmaa varten, mutta sen tehtävä ei ole samastua saati sulautua maailmaan. Sen on oltava suola. Sen on oltava valo. On oltava kriittinen. On valvottava. Uudistaminen ei ole itsetarkoitus. Sen tehtävä on raivata pois syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan kohtaamisen esteet.

Työhuoneeni seinällä on rahallisesti arvoton, mutta sanomaltaan merkityksellinen painokuva Lutherin ystävän, Lucas Cranachin maalauksesta. Alkuperäinen teos on Wittenbergin kaupunginkirkossa. Luther saarnaa kotikirkossaan. Keskuksessa ei ole kuitenkaan hän, vaan ristillä riippuva Kristus. Lutherin ojennettu käsi viittaa häneen. Cranach on kuvannut ristiinnaulitun lannevaatteen liehumaan. Kristus on elävänä läsnä seurakuntansa keskellä. Kuvaa katsellessa saatan kuulla Lutherin kehotuksen: ”Katso Kristusta”.

Olemme tänään messussa maanantaita varten. Tarjolla on Jumalan sana ja ehtoollisen sakramentti matkaevääksi arkeen. Kristus lahjoittaa itsensä sinua varten, mutta aina myös sen vuoksi, että jaksat rakastaa kanssaihmisiä.

Lutheria ahdisti peruskysymys ”miten löydän armollisen Jumalan?” Tämä on myös kolmannella vuosituhannella elävää ihmistä vavisuttava kysymys. Toki kysymyksen muoto on voinut muuttua. Perussisältö pysyy samana. On kysymys sisäisen vapauden kaipuusta. Minulle henkilökohtaisesti luterilaisuuden sydänääni on ennen muuta juuri vapaus. Luterilaisen perinteen ydinkorostus on siinä, että Jumala hyväksyy sinut yhteyteensä Kristuksen tähden. Hän kelpuuttaa sinut armosta. Hän vapauttaa sinut jatkuvasta huolesta, joka liittyy kamppailuun hyväksytyksi tulemisesta ja saavutusten hankkimisesta. Painopiste iankaikkisen pelastuksen asiassa on siinä mitä Jumala tekee. Hän armahtaa.

Usko Jumalaan joka hyväksyy meidät yhteyteensä ilman ansioita, eikö se vapauta, innoita ja vahvista tekemään kiitollisella mielellä sitä, mikä on oikein, osoittamaan rakkautta ja hyvyyttä sekä vaeltamaan valvoen ja Jumalaa kuunnellen. Siis lyhyesti: elämään ihmisenä toinen toisellemme.

Juhani Lavanko

Korasin, Betsaida, Kapernaum

Sun, 16 Aug 2009 09:00:00 GMT

Saarna (Matt. 11:20–24) 16.8.2009 Pyhän Andreaan kirkko

Korasin, Betsaida, Kapernaum. Nämä kolme evankeliumitekstissä mainittua kaupunkia sijaitsivat Galilean maakunnassa, Gennesaretin järven pohjoisrannalla, Jeesuksen toiminnan ydinalueella. Opetuslapsista peräti viisi, Pietari, Andreas, Filippus, Jaakob ja Johannes oli kotoisin Betsaidasta. Sittemmin Pietarin kotitalo sijaitsi Kapernaumissa. Se oli myös Jeesuksen kotikaupunki koko hänen julkisen toimintansa ajan. Mestari ei anna kovin mairittelevia lausuntoja näistä kaupungeista. Toisaalla pyhässä kirjassa hän sanoo kokemuksen syvällä rintaäänellä: ”Kukaan ei ole profeetta kotikaupungissaan.” Mitä Jeesus haluaa meille sanoa, kun hän nostaa varoittavaksi esimerkiksi paikkakunnat, joilla sentään hyvin monet ihmiset ovat kuulleet häntä ja ottaneet ilosanoman vastaan. Ajattelen, että varoituksen ymmärtämisen tulkinnallisena avaimena toimii iskulause, jota Jeesus käyttää toisessa asiayhteydessä. ”Jolle on paljon annettu, siltä vaaditaan paljon”. Hän antoi aikaansa erityisen paljon juuri näiden Galilean kaupunkien ihmisille ja kaikesta huolimatta oli runsaasti niitä, jotka eivät uskoneet, että he kohtaavat Jumalan hänessä, hänen sanoissaan ja teoissaan. Jeesus vaatii kilvoittelua erityisen painokkaasti juuri meiltä, joille on annettu mahdollisuus kohdata hänet oman elämämme Vapahtajana. ”Jolle on paljon annettu, siltä vaaditaan paljon”.

Kristinusko on yhteisöllinen uskonto. Tämä tarkoittaa, että vaikka jokainen meistä on viime kädessä aina kahden Jumalansa kanssa, on jumalasuhteemme kuitenkin ja sen tulee olla läheisesti kytköksissä ihmissuhteisiimme. Jeesus opettaa, että lain suurin käsky on rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jumalan rakastamisessa on kysymys Jumalan totuuden omakohtaisesta hyväksymisestä. On kysymys sen elämisestä todeksi omassa elämässä. Jumalan rakastaminen vaatii paljon nöyryyttä, koska vain nöyrä suostuu armahdettavaksi. Juuri nöyrtyminen on se armon ahdas portti, josta evankeliumit puhuvat. Jumalan armo on vaikea ottaa vastaan, koska sen edessä joudumme tunnustamaan, että emme yksin hallitse elämäämme. Jumalan rakastamisessa on siis kysymys Jumalan totuuden hyväksymisestä ja sen elämisestä todeksi omassa elämässä. Voi asian tietenkin monella muullakin tavalla ilmaista. Myös lähimmäisen rakastamisessa on kysymys hyväksymisestä. Se ei tarkoita toisen ihmisen tekojen tai tekemättä jättämisten hyväksymistä. Kysymys on toisen ihmisen mittaamattoman ihmisarvon hyväksymisestä ja tunnustamisesta sanoin ja teoin. Jumalan lahjat eivät ole vain minua varten, vaan jokaista ihmistä varten. Tällä saralla riittää kilvoittelua kaikkien maanosien, maiden, maakuntien, kaupunkien ja kylien asukkailla.

Tulemmeko lähipiirissä ja laajemminkin ihmisinä hyväksytyksi vai torjutuksi riippuu asenteista, jotka nousevat monenlaisista tunteista ja tuntemuksista. Torjuvat ja hyväksyvät asenteet muovautuvat sukupolvien saatossa. Kodilla, koululla, tiedotusvälineillä ja myös kirkolla on keskeinen merkitys asennemuokkaajina.
Monet saarnaavat erilaisuuden hyväksymisen tärkeyttä. Kuitenkin myös samanlaisuuden hyväksyminen voi olla vaikeaa.

Samanlaisuus on arkista ja tavallista. Juuri samanlaisuuden ongelma on perimmäinen syy siihen miksi Jeesus joutui turhautuneena lausumaan: ”Kukaan ei ole profeetta kotikaupungissaan”. Evankelista Luukas kertoo värikkäästi Jeesuksen ensimmäisestä saarnasta lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa Nasaretissa. Jeesus meni Nasaretin synagogaan, nousi lukemaan päivän tekstin profeetta Jesajan kirjasta ja piti lyhyen saarnan. Jesajan teksti kuuluu: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.

Tekstin lukemisen jälkeen kotikaupungin väki kuuli saarnan: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
Siinä koko saarna. Vain yksi virke. Kuulijoiden ensireaktio on myönteinen. Kaikki kiittelevät Jeesusta. Kaikki ihmettelevät armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähtee. Kuitenkin he kyselevät vähätellen. ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Kirvesmiehen poika – nassikasta saakka tuttu – ei kai se mikään suurmies voi olla?

Jeesus näytti samalta kuin kuka tahansa nuori mies. Hänen ulkonäössään ei ilmeisesti ollut mitään poikkeavaa. Pään päällä ei näkynyt joulukorteista tuttua sädekehää. Jeesus oli ihminen, lihaa ja verta. Ollakseen profeetta saati Messias hän oli nasaretilaisten silmissä liian samanlainen kuin kuka tahansa rakennusmiehen poika. Liian tuttu, liian arkinen, liian tavallinen.

Kysymys Jeesuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta on edelleen monelle vaikea uskonkysymys. Ei pelkästään Jeesuksen jumaluus, vaan myös hänen ihmisyytensä on monelle uskon este. Ajatus Jumalan valitusta, messiaasta joka kärsii ja kuolee ristillä on mahdoton niin juutalaiselle kuin myös muslimille. Miksi Jumala sallisi oman valittunsa kuolla ristillä?

Se, millä tavalla Jumala todellisuudessa toimii, on usein jännitteessä sen kanssa, millä tavalla me odotamme hänen toimivan.
Jumala voi poistaa henkilökohtaisen elämämme kivut ja ahdistukset, mutta usein niin ei tapahdu eikä hän myöskään ole luvannut niitä poistaa enempää kuin myöskään maailman pahuutta ja kärsimystä.

Jumalan toiminta on usein aivan arkista osallisuutta ja jakamista. Lupauksensa mukaan hän itkee itkevien kanssa ja iloitsee iloitsevien kanssa. Hän on luvannut olla läsnä, salatulla tavalla lähellä, kun turvaamme ja luotamme häneen. Hän on meitä lähellä kotona, koulussa ja työpaikalla. inulla on työhuoneessani rahallisesti arvoton kopio taiteilija Alexander Gurevichin maalauksesta, jonka nimi on Pako Egyptiin. Taulu ei kuvaa pyhän perheen pakoa Betlehemistä. Sen sijaan maalaus kuvaa tämän ajan ihmisen muukalaisuutta ja Jeesuksen samastumista siihen. Hän koki muukalaisuutta syntymäkaupungissaan Betlehemissä kuin myös lapsuuden ja nuoruuden Nasaretissa ja myöhemmin Kapernaumissa. Matkasaarnaaja tilittää muukalaisuuden tuntojaan: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta ihmisen pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.” Muukalaisuus ja myös yksinäisyys ovat aikamme keskeisiä ongelmia.

Voimme tehdä paljon hyvää, kun noudatamme Herramme keskeistä opetusta, ns. kultaista sääntöä. Mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille.
Voimme vain aavistella miten hyvä täällä maailmassa olisi asua ja elää jos kaikki ihmiset tai edes me kristityt toteuttaisimme elämässämme Jumalan tahtoa.
Jeesuksen julistuksessa toistuu usein pieni sana, tänään. ”Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle.”

Jeesuksen lupaus tänään tulee yhä uudelleen todeksi siellä missä hänet ja hänen sanansa otetaan vastaan. Tämä lupaus pätee myös Oulussa tänään.
Ilosanoma on kokonainen. Siihen sisältyy vapautus hengellisestä hädästä, mutta myös oikeus ravintoon, mielipiteeseen, ihonväriin, terveydenhoitoon tai vaikkapa työhön ja koulutukseen, lapsuuteen ja vanhuuteen.

Jeesus Kristus on maailman Vapahtaja. Hän ei katso ihmiseen eikä hänen kotipaikkaansa, vaikka evankeliumiteksteissä monia nimeltä mainitaankin.
Pyhässä kirjassa kerrotaan, että Jeesus itki, kun hän aasinvarsalla ratsastaen lähestyi Jerusalemin kaupunkia ja katseli sitä etäältä. Miksi hän oikeastaan itki? Hän itki, koska hän rakastaa. Jumala vihaa syntiä ja vääryyttä. Mutta Jumala rakastaa syntistä ihmistä. Tämän pyyteettömän rakkauden tähden Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella. Hän pyhitti kansan omalla verellään.

Yksin armosta Jumala tänäkin päivänä sulkee Jeesukseen turvautuvan syliinsä ja hellii omana lapsenaan.

Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu

Mon, 27 Apr 2009 09:48:00 GMT

Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu

Maikkulan kappelissa, 26.4.

Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen. Nämä Paimenpsalmin 23 säkeet lienevät kaikkein rakastetuimpia Raamatun jakeita. Ne ovat kuva janoavan ja nälkäisen kaipuusta keitaalle. Kuvakieli kumpuaa Raamatun maiden paimentolaiskulttuurista. Kulttuurikuilusta huolimatta kuvat puhuvat myös meille. Ruumiillinen, henkinen ja hengellinen nälkä ja jano eivät ole vain kuvia. Ikävä on arkinen totuus.

Onko meillä Suomessa talouden lama vai taantuma? Talousoppineiden keskustelu oikeasta käsitteestä ei auta ihmistä, joka taistelee jokapäiväisestä leivästä. Vaikka aineellista hyvää riittää Suomessa yllin kyllin, on monessa kodissa hätä. Taloudellinen epävarmuus varjostaa satojen tuhansien arkea. Leipäjonot pitenevät.

Monet Raamatun paimenkuvat ovat vallankäytön ja johtamisen kritiikkiä. Seitsemännellä vuosisadalla eKr. vaikutti profeetta Hesekiel. Hän jyrähtelee: ” ”Te pidätte huolta vain itsestänne, vaikka paimenen tulisi huolehtia lampaistaan. Te juotte maidon, käytätte villan vaatteisiinne ja teurastatte lihavimmat lampaat, mutta ette pidä huolta laumastanne. Te ette ole hoivanneet uupuneita, ette ole lääkinneet sairastuneita ettekä sitoneet murtunutta jalkaa, te ette ole etsineet kadonneita ettekä lähteneet eksyneiden perään. Te olette kohdelleet lampaitanne tylysti ja kovin ottein. Te olette kyljillänne ja hartioillanne sysineet heikkoja, te olette puskeneet niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ajetuksi ne laumasta” (Hes 34).

Pahojen, vain omasta hyvinvoinnista kiinnostuneiden johtajien vastakohta profeettojen julistuksessa on kuva toisenlaisesta paimenesta..” Minä huolehdin lampaistani, haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani niin kuin sitä tulee kaita. Minä pidän huolen siitä, että oikeus toteutuu lihavan ja laihan lampaan kesken” (Hes 34).

Jo pelkästään nämä muutamat otokset kertovat, että Raamatusta löytyy selkeät periaatteet rakkaudellisen ja oikeudenmukaisen elämän toteuttamiseksi.

Pyhän kirjan kuvat johtajasta ja kansalaisista opastavat ajankohtaiseen arvokritiikkiin. Elämän hallinta, vapaus, itsenäisyys, yksilöllisyys, riippumattomuus. Nämä kaikki ovat tärkeitä ja tavoiteltavia elämän arvoja.

Mutta jos yhteisöllisyys ja yhteisvastuu unohtuvat, on seurauksena vahvojen mielivalta. ”Eikö teille riitä, että saatte syödä hyvän laitumenne ruohon? Pitääkö teidän vielä tallata jalkoihinne se mikä jää jäljelle? Eikö teille riitä kirkasvetinen juomapaikkanne? Pitääkö teidän sotkea se jälkeenne?”

Profeetta Jeremia kehottaa: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne” (Jer 29:7).

Yksilön menestyminen lisää yhteistä jaettavaa. Esimerkiksi ns. Oulun ihmeen taustalla on osaavia yksilöitä, jotka kovalla työllä ovat nostaneet tämän kaupungin menestyjien joukkoon. Olemmeko olleet Jumalalle kiitollisia siitä, että Oulun osaajien työllä on ollut siunaus. Menestys on hyvä asia. Saamme kokea sen hyvän Jumalan siunaukseksi.

Yhteisöllisen elämän varsinainen ihanne ei Raamatussa kuitenkaan ole menestys, vaan kohtuus. Kaikki eivät voi menestyä. Mutta jos jaettavaa on runsaasti, voi kohtuullisuus toteutua.

Kohtuullisuus on vahvasti raamatullinen tavoite. Oiva esimerkki on apostoli Paavalin kehotus, jolla hän motivoi Korintin seurakuntalaisia avustamaan köyhiä Jerusalemin seurakuntalaisia. Paavali sanoo: ”Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus.”

Raamatun kuville paimenesta ja laumasta, johtajista ja kansalaisista on käyttöä nykyaikaisessa demokratiassa, vaikka Raamatun aikana tällaisesta yhteiskuntajärjestelmästä ei ollut mitään havaintoa.

Kuvat kelpaavat arkisen toiminnan malleiksi. Niiden tärkein viesti ei kuitenkaan ole tämä.

Raamatun paimenkuvien ensisijainen tehtävä on hengellinen.

Jo Vanhan testamentin profeettojen kuvat hyvästä paimenesta heijastavat taivaan valoa. Ne ovat toisen maailman ääni. Uudessa testamentissa hyvän paimenen kaipuu saa täyttymyksensä.
Päivän evankeliumissa Hyvä Paimen lupaa: Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän” (Joh 10:10). Mestarin lupaus sävyttyy mielissämme eri tavoin itse kunkin sielunmaisemasta riippuen. Joukkoon mahtuu materiaalisesta hyvinvoinnista osattomia kuin myös niitä, jotka kaikesta aineellisesta hyvästä kyllikseen saaneina etsivät elämäänsä syvyyttä, tarkoitusta ja mieltä. Niitä ei ole aivan vähän, joille elämä on raa’alla tavalla opettanut, että mammona on petollinen Jumala. Se nielaisee palvojansa kitaansa.

Mikä tahansa meitä sitten orjuuttaakin, Hyvä paimen lupaa vapauden sille, joka lähtee häntä seuraamaan. Hän sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Hän lupaa seuraajilleen, että he saavat kyllä selville, onko hänen oppinsa Jumalasta, vai puhuuko hän omiaan. Hän lupaa, että seuraajat tulevat tuntemaan totuuden. Totuus tekee vapaaksi.

Mistä seuraamisessa on kysymys? Se ei ole perässä juoksemista. Hyvän paimenen seuraaminen on sydämen yhteyttä Kristukseen ja osallisuutta Jumalan kalliisiin lahjoihin, ennen muuta syntien anteeksisaamiseen. Yhteys ja osallisuus eivät tee meistä itseriittoisia. Ikuisen elämän jano ei sammu, vaikka jano tyydyttyy. Jano yltyy sitä suuremmaksi, mitä läheisemmässä yhteydessä elämme Herraamme. Tätä janoa, ikävöintiä on tapana nimittää uskoksi.

Me lähdemme tänään alttarilta ruokittuina. Hyvä Kaitsija ruokkii jokaisen erikseen. Mutta hän ei ruoki meitä vain itsemme tähden, vaan myös lähimmäistemme tähden. Tulemme leiväksi toinen toisellemme, kun arkisessa kutsumuksessamme kodissa, työssä, vapaa-ajan harrastuksissa sekä kulttuuri- ja yhteiskuntaelämässä jaamme toisillemme sitä yhteyttä ja rakkautta, jolla Kristus meitä evästää.

Yhteinen nimittäjä niille eleille, joilla voimme toisiamme kantaa, ei ole suuruus ja mahtavuus, vaan aitous. Toivon herättäjäksi elämän rattaissa ruhjoutuneelle ja arkipäivän kipujen kanssa kamppailevalle riittää usein yksi hyvä sana tai kädenpuristus.

Kaikkeen hyvään emme tarvitse varoja. Kaikki ei ole kaupan, vaikka elämmekin markkinataloudessa. Armopöytään saat tulla tyhjin käsin. Matkaeväs, ikuisen elämän leipä, on jaossa ilmaiseksi. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen.

Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen sanoma

Tue, 07 Apr 2009 07:23:00 GMT

Puhe Oulun yliopiston ekumeenisessa pääsiäishartaudessa 7.4.2009, Pyhän Luukkaan kappeli

Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen sanoma puhuttelee meitä uudella tavalla erilaisissa elämän tilanteissa. Tänään monen mietteissä kulkevat rinnan Kristuksen piina ja Italian maanjäristyksen uhrit sekä heidän läheistensä tuska. Näköpiirissä ei ole, että ihmisen kärsimykset jonakin päivänä täällä loppuisivat. Kärsimyksen kuvana risti on tämän elämän kuvio. Risti kuvaa sitä mitä on aina tapahtunut. Me ihmiset odotamme suoria viivoja. Ja kuitenkin on niin, että suorimmatkin viivat lopulta aina leikkaavat toisensa. Syntyy risti. Sanomalla on monia ulottuvuuksia. Tämä on ollut omakohtainen kokemus jo evankeliumien kirjoittajille. Seurakuntiensa uskoa tunnustavina jäseninä he ovat itse eläneet siitä, minkä ovat kirjoittaneet. He eivät ole laatineet kuivia raportteja. He ovat valikoineet aineistonsa ja keskittyneet julistamaan sitä, minkä ovat kokeneet itselleen ja taustayhteisölleen erityisen merkitykselliseksi. Tämän subjektiivisen lähestymistavan seurauksena meillä on Uudessa testamentissa suuri määrä perimätietoa Jeesuksen viimeisistä päivistä. Myös ylösnousemuskertomukset poikkeavat yksityiskohdissa toisistaan. Keskityn nyt vain yhteen esimerkkiin. Tiedonnälkäinen kysyy, mitkä olivat Jeesuksen viimeiset sanat ristillä? Evankelista Johanneksen mukaan viimeiset sanat olivat ”Se on täytetty”. Luukkaan mukaan Jeesuksen viimeiset sanat kuuluvat: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”. Markuksen mukaan Jeesus huutaa arameankielellä ja Matteuksen mukaan hepreankielellä Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? On todettava, että evankeliumien valossa meillä ei ole varmaa historiallista tietoa Jeesuksen viimeisistä sanoista. Sen sijaan meillä on näissä Jeesuksen monissa viimeisissä sanoissa todellinen aarteisto tietoa siitä, miten ensimmäiset kristityt kokivat Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen. Sanoista Se on täytetty henkii väkevänä voitto kuolemasta. Hän joka itse on ylösnousemus ja elämä palaa kuoleman Voittajana Isän luokse. Maailma ei häntä kahlitse. Hän on ylösnousemus ja elämä. Johanneksen kerronnassa kärsimyksen risti on hyvin korostetusti voiton merkki. Pääsiäisaamun sanoma kuoleman voittamisesta on vahvasti mukana jo ristinkuoleman kuvauksessa. Myös evankelista Matteus kuvaa Jeesuksen kuoleman merkitystä tapahtumana, joka ennakoi pääsiäisaamun ihmettä. Hän kertoo Golgatan tapahtumista voimakkain värein. Jeesuksen kuolemaa seuraa kolme peräkkäistä tapahtumaa: vavisuttava maanjäristys, jonka seurauksena temppelin väliverho repeää kahtia, ylhäältä alas. Monet poisnukkuneet pyhät nousevat haudoista ja sotapäällikkö tunnustaa: Tämä todella oli Jumalan Poika!

Ristillä kuoleva Jeesus on siis myös Matteuksen kuvauksessa Voittaja, vaikka hän juuri ennen kuolemaa huutaa ahdistuneena Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Hieman eri korostuksin Jeesuksen kuolema merkitsee kaikkien evankeliumien kerronnassa voittoa kuolemasta. 1600-luvulla elänyt englantilainen pappismies, John Donne kiteyttää sanoman riemuhuutoon: Herralle, Herralle kuuluvat helvetin portit. Maaherra Pilatuksen käskystä Jeesuksen ristiin kiinnitettiin taulu, joka julisti ohi kulkeville monikulttuurisen ja kansainvälisen kaupungin asukkaille kolmella kielellä, hepreaksi, kreikaksi ja latinaksi Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten Kuningas. Kilpi kertoo vain ohuesti mistä on kysymys. Kristus ei ole pelkästään juutalaisten kuningas. Hän on pantokrator, Kaikkivaltias. Hän on kunnian Kuningas. Hän on avannut meille taivaan omalla kuolemallaan. Meitä Jumalasta erottava väliseinä on murrettu. Meidät on sovitettu Jumalan kanssa. Meillä on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Emme tarvitse menestystä. Emme tarvitse suorituksia. Emme tarvitse ansioita, emme arvostusta, emme sankarillisuutta. Kaikki on täytetty. Riittää kun annamme Isän kantaa ja armahtaa. Hänen käsivartensa kantavat. Paljon ne ovat kantaneet.

Palmusunnuntai aloittaa piinaviikon

Sun, 05 Apr 2009 10:00:00 GMT

Palmusunnuntain saarna 5.4.2009, Karjasillan kirkko

Päivän evankeliumi, samoin kuin sitä välittömästi edeltävä ja siihen liittyvä kerronta henkii kiihkeää toimintaa. Jeesus on saapunut kaupunkiin. Mielipideilmasto on jakautunut. Vapahtajan tie vie väistämättä Golgatalle.
Temppelijärjestyksen vaalijat raivostuvat, kun Jeesus Jerusalemiin saavuttuaan ensitöikseen menee temppeliin, kaataa rahanvaihtajien pöydät kumoon ja ajaa uhrikyyhkysten myyjät ulos. Suora toiminta kärjistää törmäyskurssin. Jeesuksen vangitseminen on kiinni enää vain sopivasta hetkestä.Mistä Jeesuksen ja uskonnollisen johdon kiistassa perimmältään on kysymys? Kateus, kansansuosion tavoittelu ja vallan halu eivät selitä kaikkea. Varsinainen kuilu on katsomusten välillä. Käsitykset elämän perimmäisistä kysymyksistä eivät kohtaa. Jeesuksen henkilö, sanat ja teot eivät mahdu kirjanoppineiden jumalakäsitykseen. He uskovat toisenlaiseen Jumalaan. Heille pyhien kirjoitusten kirjain on henkeä tärkeämpi. Oikeasta opista on tullut kahle, joka estää Jumalan yllättävien tekojen näkemisen. Tällainen pohdiskelu auttaa ymmärtämään, kuinka on mahdollista, että Jumalan tekojen tunnistaminen Jeesuksessa oli ylivoimaista niille, jotka asemansa perusteella olivat uskonnollisen elämän varsinaisia erikoismiehiä, asiantuntijoita, alan eksperttejä. Omasta perinteestämme käsin meidän on helppo tuomita kirjanoppineet. Tärkeämpää kuin roskan näkeminen toisen silmässä, on kuitenkin hirren näkeminen omassa silmässä. Parannuksen tekeminen naapurin synneistä ei johda uudistukseen omalla kohdalla. Onkin kysyttävä millaiseen Jumalaan me uskomme. Ymmärrämmekö me, että Jeesus aloitti uuden aikakauden. Vanhatestamentillinen temppeliuhrikäytäntö pohjautui Jumalan säätämykseen. Mutta enää se ei ole voimassa. Sen aika on ohitse. Jeesus aloitti uuden ajan. Jeesus Kristus on ainoa oikea ja riittävä sovitusuhri koko maailman syntien tähden. Muut uhrit ovat tarpeettomia. Jumalaa ei lepytetä eläinuhreilla. Evankelista Matteus kertoo Jeesuksen toteuttamasta Jerusalemin temppelin puhdistamisesta Markusta ja Luukasta yksityiskohtaisemmin. Johannes ei kerro siitä mitään.

Matteus kertoo, että lainopettajia ja ylipappeja suututti Jeesuksen toiminnassa muukin kuin vain se, että hän ajoi uhrikyyhkysten myyjät ulos temppelistä. He raivostuivat, kun Jeesuksen luo tuli rampoja ja sokeita. Suuttumuksen syy oli Vanhan testamentin pitkä, yksityiskohtainen lista siitä, millä ehdoilla temppeliin sai tulla uhraamaan. 3. Mooseksen kirjan säädösten mukaan uhraamaan ei saanut tulla kukaan, joka on sokea, rampa, kasvoiltaan tai ruumiiltaan epämuodostunut. Ei kukaan jolta on katkennut jalka tai käsi, joka on kyttyräselkäinen tai kitukasvuinen (3 Ms 21:17–20). Jeesus ei pelkästään salli heidän läsnäoloa. Hän myös parantaa heidät. Tässäkin asiassa Raamatun kirjain sokaisi kirjanoppineet niin täydellisesti, että he eivät voineet tunnistaa Jeesuksen toiminnassa ihmisiä rakastavan Jumalan työtä ja läsnäoloa. Lainopettajat suuttuivat myös lapsiin, jotka temppelissä ylistävät Jeesusta: ”Hoosianna, Daavidin poika”. Jeesuksen suora toiminta julistaa, että hän on lain loppu. Hänessä on alkanut armon aika. Armahtavan Jumalan eteen saa nöyrtyä jokainen sellaisena kuin on. Jeesus raivasi pois kaikki Jumalan ja ihmisen kohtaamisen esteet. Jeesus ja hänen vastustajansa viittaavat puheissaan samoihin pyhiin kirjoituksiin. Mutta tulkinnat ovat etäällä toisistaan.
Toisessa Samuelin kirjassa kerrotaan, että kuningas Daavid ei voinut sietää sokeita ja rampoja. Juuri hänen päätöksensä oli, että heitä ei saanut kelpuuttaa pyhäkköön. Tällaisen historian valossa lain kirjaimeen takertuvat kirjanoppineet eivät mitenkään voineet käsittää, että kirjoitusten lupaukset Daavidin huonetta ja sukua edustavasta messiaasta täyttyvät Jeesuksessa. He eivät sisäistäneet ajatusta Jumalan toiminnasta jatkuvana liikkeenä kohti täyttymystä. Säädökset, jotka kerran olivat päteviä, olivat uudella aikakaudella kadottaneet merkityksensä. Mutta oli kirjaviisaiden joukossa niitäkin, joilla oli valmius katsomusten tarkistamiseen ja mielen muutokseen. Apostoli Paavali kulkee pitkän tien lain kirjaimen palvelijana. Hänen elämänsä käännekohta on omakohtainen Ylösnousseen kohtaaminen. Uuden uskon sisäistänyt mies julistaa: ”Kirjain tuo kuoleman, mutta henki tekee eläväksi”.

Saarnatekstimme on ladattu ja jännitteinen. Voimme aistia hylkiöiksi leimattujen riemun sekä lasten kirkkaina loistavat silmät, kun he laulavat ja ylistävät innoissaan. Heidän kasvonsa ovat tulvillaan vapauden iloa.
Samalla tekstistä henkii äärimmäinen vakavuus. Palmusunnuntai aloittaa piinaviikon. Traaginen totuus on, että monet niistä, jotka ottavat Jeesuksen iloiten vastaan, möykkäävät muutama päivä myöhemmin Ristiinnaulitse, Ristiinnaulitse!
Fariseusten pelko, että koko maailma juoksee Jeesuksen perässä, osoittautuu aiheettomaksi. Perässä juokseminen ja Jeesuksen seuraaminen ovat eri asioita. Perässä juokseminen on massan mukana kulkemista. Seuraamiseen kuuluu omakohtainen yhteys Jeesukseen.Ilman yhteyttä emme ole Vapahtajan seuraajia. Rukous avaa yhteyden ristin mieheen. Kun olemme Mestariin rukousyhteydessä, ei usko ole pelkkää pääntietoa, ei vain erilaisia käsityksiä Jumalasta, vaan usko on elämää Jumalan kanssa. Elämä Jumalan kanssa on toimintaa kun on sen aika ja taas vetäytymistä, retriittiä. Molempia tarvitaan. Ajattelen että jotakin oleellista ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisen sanomasta voi valottua rukoushiljaisuudessa yksin ja yhdessä toisten kanssa. Evankelista Luukas kertoo, että Jeesus itki, kun hän aasinvarsalla ratsastaen lähestyi Jerusalemin kaupunkia ja katseli sitä etäältä. Miksi hän oikeastaan itki? Hän itki, koska hän rakastaa. Jumala vihaa syntiä ja vääryyttä. Mutta Jumala rakastaa syntistä ihmistä. Tämän pyyteettömän rakkauden tähden Jeesus kärsii ja kuolee kaupunginportin ulkopuolella. Hän pyhitti kansan omalla verellään.
Yksin armosta Jumala tänäkin päivänä sulkee Kristukseen turvautuvan syliinsä ja hellii omana lapsenaan.

Enkelten hyvä sanoma viestii täydellistä iloa

Fri, 26 Dec 2008 10:59:00 GMT

Joulusaarna, jouluyön messu Karjasillan kirkko – Luuk. 2:1–14

Jouluevankeliumi kertoo meille Jumalasta, joka järjestää juhlan. Hän ottaa ihmiskunnan ja koko kaikkeuden ohjat omiin käsiinsä. Hän ei kysele olemmeko valmistautuneet. Enkelten hyvä sanoma viestii täydellistä iloa, teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja. Sanomaan ei sisälly lakia, ei vaatimusta. Juuri edellä Luukas on kuvannut maallisen esivallan toimia, lakia ja vaatimusta. On lähdettävä verolle pantavaksi. Enkelten uutinen on maallisen käskytyksen vastakohta. Jumalan tarjous on tax free, vapautus kaikista veroista. Kaukaiseksi ja pelottavaksi koettu Jumala tulee pyhänä jouluyönä aivan lähelle. Hän syntyy yhdeksi meistä, veljeksi. Jotta voimme edes hämärästi käsittää jotain siitä, mitä Jeesuksen syntymä kertoo meille Jumalan mielenlaadusta, on tarpeen, että lähestymme jouluevankeliumia arjesta käsin. Jeesus syntyy tavallisten ihmisten perheeseen. Maria ja Joosef eivät ole rikkaita, mutta eivät aivan köyhiäkään. He eivät erotu joukosta. He ovat jotakuinkin toimeen tulevia. Tämän päivän sosioekonomisessa luokittelussa heidät ehkä sijoitettaisiin alempaan keskiluokkaan. Vaikka tavallisuus on jotenkin tylsää, on siinä samalla jotakin turvalliselta tuntuvaa ja sosiaalisesti hyväksyttyä. Jotakin sellaista, jota moni mielellään tavoittelee. Joosefin toiveena lienee ollut aivan tavallinen perhe. Häntä vaivasi tietoisuus siitä, että ainakin ulkopuolisten silmissä syntyvää lasta pidettäisiin aviottomana. Onneksi majatalon pitäjät olivat suvaitsevaisia hyvän tahdon ihmisiä. Luksushuonetta saati sviittiä ei tarjottu. Ei niihin toki olisi ollut varaakaan. Talli, eläinten suoja, oli nuorelle parille oikeastaan aivan kelpo yösija. Synnyttäminen oli niin lähellä että nukkumisesta ei olisi tullut mitään häävimmässäkään makuuhuoneessa. Käsistään taitava Joosef teki syntyvälle lapselle eläinten syöttökaukalosta kelpo vuoteen. Yksinkertaisissa puitteissa saattoi olla hiven romantiikkaa, mutta ei kiiltokuvamaisuutta.

Kaiken kaikkiaan Jeesuksen syntymä oli niin arkinen tapahtuma, että evankelistoista kaksi, Markus ja Johannes, eivät vaivaudu mainitsemaan mitään sen puitteista. Ja kuitenkin me tänä yönä palvomme Seimen lasta.Olemme yhdessä koolla, koska tahdomme ylistää, kiittää ja ihmetellä Seimen lasta. Kuinka pieni hän on ja kuinka mahtava. Lasta ylistävä ihmettely toteutuu siellä missä Jeesus syntyy sydämeen ja saa kodin. Ilosanoman ihanuus kätkeytyy juuri siihen, että Jumala välittää meidän arjesta ja tavallisuudesta. Jumala välittää myös silloin kun elämä näyttää rujot kasvonsa. Monella on omakohtainen kokemus siitä, kuinka turvallisentuntuinen arki yllättäen onkin kipeä ja ahdistava. Läheinen ihminen sairastuu juuri kun kaikki on hyvin. Yritys kamppailee konkurssin kourissa, vaikka juuri äsken tuotteilla oli ennätyksellisen kova kysyntä. Työpaikka menee alta, vaikka vain kuukausi sitten päiviteltiin työvoimapulaa. Jeesuksen elämässä arjen tavallisuus muuttui jo pienenä poikana raskaaksi piinaksi. Matteuksen evankeliumi kertoo, että pyhä perhe pakenee Egyptiin julmaa kuningasta. Maanpakolaisuus on arjen tavallisuutta monen ihmisen kohdalla myös tänään.
Jeesuksen syntymäkaupungin maisemaan on pystytetty korkeita muureja eristämään ihmiset toisistaan. Seimen lapsessa Jumala tuli jakamaan ihmisenä olemisen koko kirjon. Apostoli Paavali ylistää ihmiseksi syntyneen Jumalan nöyryyttä kirjeessään filippiläisille: ”Hän luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisen kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil 2:7-8). Me voimme aavistella Seimen lapsen varsinaista merkitystä vasta hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa valossa. Me elämme kuoleman varjon maassa. Tänne kuuluu jouluyönäkin kipu ja katoavaisuus. Mutta kuitenkin olemme iäisyyden kosketuksessa. Jumala ei ole meistä kaukana.

Alituinen tietoisuus kuoleman ja iäisyyden läsnäolosta, ei vain keisari Augustuksen Roomassa, vaan myös presidentti Halosen Suomessa, auttaa meitä hahmottamaan ja jäsentämään elämää ja aikaa oikeissa mittasuhteissa. Ennen aikaa ja myös ajan jälkeen on iäisyys. Iäisyys on läsnä myös tänään. Iäisyys ja aika ovat sisäkkäin. Tutun ranskalaisen joululaulun ”Heinillä härkien kaukalon” sanoittaja näkee terävästi yhteyden seimen, ristin ja iäisyyden välillä. ”Heinillä härkien kaukalon nukkuu lapsi viaton - Ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin”. Laulun enkelparvi on kuva ikuisuuden kosketuksesta. Kaikki keskeiset Uuden testamentin tapahtumat kertovat meille Jumalan
välittämisestä. Vapahtajan syntymä kertoo välittämisestä. Golgatan musta yö kertoo välittämisestä. Pääsiäisaamun häikäisevä kirkkaus kertoo välittämisestä. Jumala välittää ja rakastaa. Hän ei jää harmoniaan, taivaan saleihin. Rakkauden suunta, jumalallinen liike on liikettä ylhäältä alas. Liikkeen tavoite on saada aikaan myös horisontaalinen liike, rakkauden liike toinen toisiamme kohtaan. Seimi viestii rakkautta. Näin avuttomaksi olen valmis tulemaan, että te ihmiset vapautuisitte pelosta ja uskoisitte: Minä rakastan teitä. En halua teille pahaa. Myös te voitte lakata pelkäämästä toisianne ja ryhtyä rakastamaan. Rakkaudessa ei ole pelkoa. Joulu on ystävyyden juhla. Kauneimmillaan ystävyys toteutuu toisesta välittämisessä ja huolenpidossa. Käytännössä se on usein anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista. Tänä pyhänä yönä saamme Marian tavoin pysähtyä joulun tapahtumien äärelle. Saamme tutkistella niitä sydämessämme. Enkelten hyvästä sanomasta voi tällöin tulla juuri sinulle merkityksellinen, omakohtaisesti koettu ilouutinen. Taivaallinen Ystävä tervehtii: ”Sinulle on tänään syntynyt Vapahtaja”.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina

Sun, 23 Nov 2008 10:00:00 GMT

Saarna tuomiosunnuntaina 23.11.08, Karjasillan kirkko

Kirkkomme alttariveistos on erityisen puhutteleva tänään, tuomiosunnuntaina. Vapahtaja on haavoille lyöty ja verille piesty. Aikojen lopulla hän saapuu kunnian kuninkaana. Hän on Kristus pantokrator, kaikkeuden Herra. Ja kuitenkin hän on sama Jeesus, joka kuoli ristillä meidän syntiemme tähden. Hän on uhri. Mutta hän on Voittaja. Näistä teemoista avautuu alttariveistoksen sanoma tänään, Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina.

Kristinusko korostaa, että tällä ajalla on päätös. Näin ajattelevat myös maailmankaikkeutta tutkivat tiedemiehet, kosmologit. Lähes 5 miljardia vuotta vanhan maapallon lähtölaskenta on alkanut.

Ensimmäiset kristityt tulkitsivat Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kaikkia ihmisiä aivan lähitulevaisuudessa koskevan ylösnousemuksen alkusoitoksi. Pikaisen lopun odotus läpäisi kristillisen uskon. Vähitellen pikaisen lopun odotus hiipui.

Keskeiseksi nousi näkemys, että kristityn kutsumus on elää tämän maailman keskellä.

Uskonpuhdistajamme Martti Lutherin mukaan Jeesus puhuu tapahtumisen alkamisesta kun hän lopunaikoihin viitaten sanoo: Tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin kaikki tämä tapahtuu (Mt 24:34) Lutherin mukaan on siis kysymys tapahtumien sarjasta. On kysymys prosessista, joka alkoi Jeesuksen aikaan ja joka yhä jatkuu. Kristilliseen oppiin viimeisistä tapahtumista sisältyy tässä tulkinnassa taakse jäänyt historia, käsillä oleva nykyisyys ja myös tulevaisuus, kaikki mitä on vielä edessä.

Viimeinen hetki on alituisesti läsnä. Tämä päivä on armon päivä ja tuomion päivä. Jokainen ajan aalto lyö iäisyyden rantaan. Lutherin kerrotaan sanoneen: ”Vaikka tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Ajatus kertoo, että tehtävämme ei ole odotella kädet taskussa loppua, vaikka se tuntuisi olevan lähellä. Uuden testamentin vanhimmassa kirjoituksessa, Tessalonikan kaupungin kristityille 40-luvun lopulla kirjoittamassaan kirjeessä apostoli Paavali kehottaa kristittyjä pitämään kunnia-asianaan, että he elävät rauhallisesti, hoitavat omat asiansa ja ansaitsevat toimeentulonsa kättensä työllä. Kehotus oli tarpeen, koska jotkut olivat tulkinneet, että valmiina oleminen ja valvominen vaatii täydellistä vetäytymistä hengelliseen elämään, irti arjesta.

Toisen Tessalonikalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan ongelma oli entisestään kärjistynyt. Kirje kritikoi hurmoksellista maailmanlopun odotusta. Enkelielämää haikailevat, velvollisuuksia pakoilevat, palautetaan kovin sanoin arjen tavallisuuteen: joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä myöskään syödä.

Kristityn kutsumus on elää taivaan kansalaisena maan päällä. Asian voi ilmaista näinkin: Molemmat jalat taivaassa ja molemmat jalat maan päällä. Tehtävä on yksinkertainen. Tulee kysellä nöyrästi Jumalan tahtoa ja auttaa kykyjen mukaan lähimmäistä. Tällaiseen asenteeseen kuuluu luottamus siihen, että tuonpuoleinen elämä, taivas, on kokonaan Jumalan asia. Luottamus siihen, että Jumala vie lupauksensa mukaan asiansa päätökseen.

Viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään miten olemme leiviskämme hoitaneet. Meiltä kysytään mitä olemme tehneet ja mitä olemme jättäneet tekemättä. Kysymys nousee tehtävästä, jonka Jumala on meille antanut. Raamatun alkulehdillä Jumala kehottaa meitä viljelemään ja varjelemaan eli pitämään huolta. Kysymys koskettaa kaikkea elämää, minkä kanssa tavalla tai toisella olemme tekemisissä? – Ilmastomuutoksen kanssa painivalle ihmiselle kysymys varjelusta on erityisen kipeä. Olemmeko tunnistaneet Jumalan meille joka päivä antamat hyvät lahjat ja niiden kunnioittamisen? Olemmeko pitäneet huolta elämän mahdollisuuksien säilymisestä? Onko työn ja levon rytmi päässyt tehokkuushuumassa unohtumaan?

Mitä olemme tehneet? Kysymykseen sisältyy elämän koko kirjo, myös kaikki ihmissuhteet.

Meiltä kysytään, olemmeko rakastaneet toisiamme, niin kuin Kristus rakastaa?

Olemmeko antaneet anteeksi? Sinun syntisi on annettu anteeksi. Kun Jumala lausuu tuon vapauttavan sanan, hän lausuu sen aina sinun tähtesi, mutta hän lausuu sen aina myös lähimmäisesi tähden. Sinun tähtesi mutta aina myös siksi, että sinulla olisi voima armahtaa.

Evankeliumitekstimme korostaa, että kaikki yllättyvät. Sana milloin? kuvaa tuomion yllätyksellisyyttä. Se toistuu monta kertaa. ”Herra, milloin me näimme…”?
Kristus-kuninkaan valtaistuin on armoistuin. Sekä vangitut että vapautetut yllättyvät ja kysyvät milloin? Armo yllättää aina.

Maallisen oikeusistuimen tuomio voi olla sitova tai päästävä, vangitseva tai vapauttava. Näin on myös viimeisellä tuomiolla. Ero maallisiin oikeusistuimiin on siinä, että Kristus on ehdottoman oikeudenmukainen tuomari. Hänen oikeudenmukaisuutensa ei mahdu oikeustajumme puitteisiin. Syyn ja seurauksen laki murtuu. Laskelmointi ei tuota tulosta. Ei ole mitään omia tekoja tai tekemättä jättämisiä, joihin voisimme viimeisellä tuomiolla turvautua.
Ainoa turvamme on Kristus.

Hän ei mestaroi. Hän ei ole lahjottavissa. Hän tuomitsee oikein.

Viimeisen tuomion mietiskely vie polvilleen. Apostoli Paavali kysyy: ” Kuka voi tuomita kadotukseen?” Armahdettuna syntisenä hän rohkenee vastata: ”Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!”(Room. 8:34)
Apostolilla oli horjumaton toivo päästä kuolemassa täydelliseen, päättymättömään Kristuksen yhteyteen. Eikö tämä päämäärä, saada olla yhdessä Hänen kanssaan, ole riittävä määritelmä kaikelle, mitä meidän tarvitsee taivaasta tietää. Paavali ei sisusta tuonpuoleisuutta inhimillisten toiveiden mukaiseksi - kultakadut, harput, helmimeret. Kaikki nuo haavekuvat kalpenevat toivon päämäärän yksinkertaisuudessa: saada olla yhdessä Hänen kanssaan.

Minä vihaan teidän juhlianne

Sun, 14 Sep 2008 09:00:00 GMT

Saarna 18.s helluntaista Aam 5:21-24 Karjasillan kirkko 14.9.2008

”Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä. Minä en voi sietää juhlakokouksianne”. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro”.

Profeetta Aamoksen paatos vie meidät lähes 3000 vuoden takaiseen Israeliin, 8. vuosisadalle ennen Vapahtajamme syntymää. Israel oli kokenut huikean taloudellisen nousun. Raha tuli rahan luokse mikä ei ole tavatonta myöskään nykyaikana. Taloudellinen eriarvoisuus paisui kuin pullataikina. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Ajan pohattoja olivat suurmaanomistajat. He vaurastuivat köyhtyvien pientalonpoikien kustannuksella. Aamos kuvailee riistäjien elämää värikkäästi. He loikoilevat norsunluuvuoteilla, syövät karitsoita laumasta ja juottovasikoita karsinasta. He juovat viiniä ja voitelevat itsensä parhaalla öljyllä. Mutta he eivät kanna huolta maansa kohtalosta. Kritiikin kärki ei siis kohdistu rikkauteen, vaan yhteiskuntavastuun puuttumiseen. Suurmaanomistajat käyttivät pienviljelijöiden ahdinkoa häikäilemättä hyväkseen. Järjestelmä toimi tutulla tavalla. Maksukyvyttömälle lainattiin rahaa tai viljaa korkealla korolla. Kun hän ei säädetyn ajan kuluessa kyennyt velkojaan maksamaan, vähäinen omaisuus ulosmitattiin ja taas oli velkaorjuudessa yksi perhe lisää. Aamos jyrisee: ”He myyvät rehellisen rahasta ja köyhän kenkäparista”.

Tiukkasävyinen arvostelu ulottuu myös uskonnolliseen elämään. Yläluokka kuvitteli olevansa Jumalankin edessä erityisen ansioitunutta väkeä. He ajattelivat, että varallisuuden karttuminen on merkki Jumalan mielisuosiosta. Nykyään tällaista näkemystä kutsutaan menestyksen teologiaksi. Se on suosittua Yhdysvalloissa, mutta kyllä menestyksen teologia on rantautunut meillekin.

Tiivistettynä Aamoksen uskonnollinen sanoma kristallisoituu ajatukseen, että pyhäpäivän jumalanpalvelus on turha, jos siihen ei liity lähimmäistä rakastava arkielämä. Vallanpitäjät kokivat oikeudenmukaisuusvaatimukset ja elämäntavan moitteet siinä määrin kiusalliseksi, että profeetta karkotettiin sen aikaisen Israelin tärkeimmästä pyhäköstä, Betelistä. Totuuden ääni vaiennettiin.

Tämän päivän globalisoituneessa maailmassa sosiaali- ja talouspolitiikan kytkökset ympäristöpolitiikkaa ja muita haasteita unohtamatta ovat mutkikkaita verrattuna profeetta Aamoksen aikaan.

Tuolloin vähäosaisen elämä olisi parantunut muuttamalla yksinkertaisia talouden rakenteita ja kehittämällä kelvotonta oikeudenhoitoa.

Nykyään on tullut maan tavaksi puolustella toimettomuutta sillä, että asioihin vaikuttaminen on liian mutkallista. Kuitenkin on myös niin, että jokainen meistä voi olla luomassa omaan lähipiiriimme hyvän elämän edellytyksiä. Siunaamme tänään vastuunkantajia moniin palvelutehtäviin. He ovat oivaltaneet, että myönteisen yhteisöllisyyden nälkää voi lievittää yksinkertaisella tavalla, olemalla ihminen ihmiselle.

Olla ihminen ihmiselle. Tämä yksinkertainen asia on käytännössä haasteellinen ja herkästi unohtuva. Ihmisen hyvä on Vapahtajamme opetuksen keskiössä. Profeetta Aamoksen tavoin myös Jeesus näkee, että Jumalan palvelemisen keskeinen tavoite on ihmisen hyvän toteutuminen. Voimme kiteyttää kristillisen opetuksen lain merkityksestä ja tehtävästä Herramme iskulauseeseen: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Jumalan pyhä laki on annettu siksi, että ihmisen hyvä täällä maailmassa toteutuisi. Lain tarkoitus ei ole hankaloittaa elämää tai tehdä elämä ikäväksi. Sellainen uskonnonharjoittaminen on pahasta, mikä ei palvele ihmisen hyvää. Jeesus asettuu lain yläpuolelle niissä tilanteissa, joissa laki on kääntynyt ihmistä vastaan. Hän parantaa sairaita kyselemättä mikä viikonpäivä kulloinkin sattuu olemaan.

Pyhäpäivä ei siis ole siksi, että ihmistä voitaisiin orjuuttaa sapattisäädöksillä, käskyillä ja kielloilla. Pyhäpäivä on siksi, että me ihmiset tarvitsemme lepoa.

Säädöskokoelmien sijasta Mestari opettaa vain yhden käskyn. Hän opastaa, että koko laki sisältyy rakkauden kaksoiskäskyyn. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tässä on laki ja profeetat.

Lain soveltamiseksi käytännön elämään hän opettaa rakkaudellisten ihmissuhteiden menetelmän. Mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää se heille.
Uusissa tilanteissa meidän on siis kysyttävä mitä jokin asia merkitsisi, jos se sattuisi omalle kohdalle ja toimittava sen mukaisesti.

Tämä Jumalan antamien lahjojen, järjen ja tunteen käyttämisen menetelmä perustuu kokemukseen, että kaivoon pudonnut tahtoo tulla autetuksi ja nostetuksi ylös oli sitten arki tai pyhäpäivä. Hyvää on lupa tehdä aina.

Hyvän tekeminen on sekä oikeus että velvoite. Mutta hyvän tekeminen ei ole pelastustie. Kristinusko ei ole suoritusmerkintöjen keruuta. Jumala pelastaa. Ihminen on lahjan vastaanottaja. Juuri tässä on kristityn vapauden perusta. Kristityn vapaus on kirkkokäsikirjassa tälle pyhäpäivälle annettu otsikko. Kristitty on vapaa, koska hän saa luottaa siihen, että pelastus ei ole omilla harteilla. Se on korkeemmas käres.

Rakkaassa luterilaisessa perinteessämme Jumalan pelastavasta toiminnasta käytetään usein vanhurskauttamisen käsitettä. Jumala vanhurskauttaa syntisen Kristuksen tähden. Läheisiä vastineita sanalle vanhurskas ovat Jumalan hyväksymä, pelastettu, kelvollinen, oikeamielinen. Oikeuskieltä käyttäen voidaan sanoa, että vanhurskas ihminen on saanut Jumalalta vapauttavan tuomion.

Uskonpuhdistajamme Martti Luther ilmaisee uskonvanhurskauden periaatteen kirkkomme tärkeimmässä tunnustuskirjassa, Augsburgin tunnustuksessa vanhahtavalla, mutta tälläkin vuosituhannella ymmärrettävällä tavalla: ”Seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.” Kristuksen tähden me siis kelpaamme Jumalalle, vaikka olemme syntisiä ihmisiä.

Loppupeleissä kristillisessä uskossa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Usko on sen tunnustamista, että en riitä itselleni. Tarvitsen Jumalaa.

Kaatuneiden muistopäivän kansalaisjuhla Oulussa 18.5.2008

Sun, 18 May 2008 10:00:00 GMT

Kaatuneiden muistopäivän kansalaisjuhla Oulussa 18.5.2008

Arvoisat kaatuneitten omaiset, kunnioitetut sotiemme veteraanit ja kaikki juhlavieraat, Te olette lämpimästi tervetulleita juhlaamme.

Haluan korostaa, että tämä kaatuneitten muistopäivän kansalaisjuhla on yhteinen. Täällä kenenkään ei tarvitse tuntea itseään vieraaksi ja muukalaiseksi. Kirkkovuodessa on tänään Pyhän kolminaisuuden päivä. Juhlapyhän Raamatun tekstit puhuvat väkevästi yhteydestä ja eheydestä. Efesolaiskirjeestä luemme: ”Yksi on Jumala, kaikkien Isä”. Johanneksen evankeliumiin on tallennettuna Mestari sanat: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat”.

Yhteys ja eheys kuuluvat aivan keskeisesti myös kaatuneitten muistopäivän alkuperäiseen sisältöön ja merkitykseen. Kansalaisten yhteys sekä Suomen henkisen eheyden rakentaminen ja vaaliminen sävyttävät ajatuksissani tätä päivää erityisen voimakkaasti juuri tänä vuonna, koska kansalaissodan päättymisestä tuli toissapäivänä kuluneeksi 90 vuotta.

Kansalaissodan omakohtaisia kokijoita on elossa vain muutamia. Tapahtumien muistoilla ja muistamisella on kuitenkin vielä varsin suuri merkitys hyvin monelle suomalaiselle osana perheen tai suvun historiaa.

Talvisodan päätyttyä puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa ilmoitettiin, että sisällissodan päättymispäivää, hallituksen joukkojen eli valkoisten voittoa punaisista 16. toukokuuta vuonna 1918 ei enää vietetä armeijan lippujuhlan päivänä. Sen sijaan kunnioitetaan sisällissodassa ja talvisodassa henkensä antaneiden suomalaisten muistoa toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettävänä sankarivainajien ja yksimielisyyden päivänä.

Käsky koski vain puolustusvoimia, mutta sitä noudatettiin myös laajemmin. Päiväkäskyyn vaikutti merkittävästi kevättalvella 1940 pidetty piispainkokous, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodan sankarivainajien muistoksi sunnuntaina 19. toukokuuta 1940.

Myöhemmin on toukokuun kolmantena sunnuntaina luonnollisesti muistettu myös jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatuneita samoin kuin rauhanturvaamistehtävissä surmansa saaneita suomalaisia.

Talvisota eheytti veljessodan repimää kansakuntaa. Mannerheimin antaman päiväkäskyn korostukset on nähtävä juuri tätä taustaa vasten. Vuosikymmenten saatossa haavat ovat vähitellen umpeutuneet. On opittu entistä laajemmin ymmärtämään, että veljessota oli monien historiassa vaikuttaneiden syy- ja seuraussuhteiden tulosta.

Ehyttä Suomea, yhteistä isänmaata ja myös kansakuntien välistä rauhaa me rakennamme parhaiten, kun pidämme huolta toistemme ja erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tarpeista. Viholliskuvat särkyvät, kun kohtaamme ihmisen toinen toisessamme.

Kaatuneiden muistopäivän vietto on arvokas perinne.

Suomen kansa muistaa kiitollisella mielellä sankareita, poikia, isiä, aviomiehiä, veljiä, sulhasia ja ystäviä, jotka ovat uhranneet henkensä vapaan isänmaan puolesta. Ajatuksissamme olette myös te veteraanit, jotka palasitte kuoleman kentiltä tuhon jälkiä korjaamaan.

Aivan erityisesti muistamme myös teitä, kaatuneitten omaiset ja sotaorvot. Te olette omakohtaisesti kokeneet raskaan surun. Sota jätti monen elämään haavoja, jotka arpeutuvat hitaasti.

Kuitenkin monella on myös kokemus siitä. kuinka mahdollisuus vaikean kohtalon jakamiseen yhdessä toisten kanssa on vuosien ja vuosikymmenten saatossa nostanut ylös ahdingosta ja menetyksen tuskasta. Tilalle on tullut kiitollinen mieli. Elämä on eheytynyt. Ehjälle kansakunnalle menneisyys on yhteinen asia. Ehjälle kansakunnalle myös tulevaisuus on yhteinen asia.

Tänä päivänä me saamme kiitollisella mielellä katsella täydessä salossa hulmuavaa siniristilippua. Rakkaan isänmaamme lipun ristikuvio muistuttaa meitä uhrista vapaan Suomen puolesta. Ristikuvio muistuttaa myös Pojasta, jonka Taivaan Isä uhrasi meidän syntiemme sovittamiseksi. Risti on tänään tyhjä. Tyhjä risti on kuva elämän voitosta.
Samalla kun rukoilemme rauhaa rikkinäiseen maailmaan, me käännymme Taivaan Isän puoleen ja pyydämme, että hän itse lahjoittaa sydämiimme rauhan, jota maailma ei voi antaa.

Kristuksen kirkko on maailmanlaaja

Sun, 27 Apr 2008 05:54:00 GMT

Saarna Karjasillan kirkon 27.4.08 piispanmessussa 5. su pääsäisestä, Matt 6:5-13

Kristuksen kirkko on maailmanlaaja. Miljoonat kristityt eri puolilla maailmaa kääntyvät tänään rukouksessa Taivaan Isän puoleen. He rukoilevat sadoilla eri kielillä yhdessä meidän kanssamme. Isä meidän on yksityisen ihmisen rukous, mutta se on samalla vahvasti yhteisön rukous. Kristuksen kirkossa jokainen on uskonyhteisön jäsen. Meillä on yhteinen taivaan Isä. Hän on toki niidenkin Isä, jotka eivät häntä isäkseen tunnusta. Kutsu perheenjäseneksi on erityinen ilo ja riemu niille, jotka eivät vielä ole löytäneet tietä kotiin.

Isä meidän on keskeinen rukous, koska siihen sisältyy oleellinen. Siinä on kysymys luottamuksesta Jumalaan. Hän tietää mitä me tarvitsemme. Taivaan Isä kuulee sanattoman huokauksen. Hän tuntee mietteemme ja sydämen kaipuun. Rukouksen sanoja arasti ja hapuillen tapaileva heittäytyy Jumalan kannettavaksi. Monen kristityn rukoukset pelkistyvät elämänkokemuksen karttuessa. Isä meidän on pelkistetty rukous. On toki muitakin yksinkertaisia rukouksia, vaikkapa VT:n psalmin rukous ”muista minua” tai erityisesti idän kirkon perinteessä rakastettu rukous ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”.

Ajattelen että näiden lyhyiden rukousten yhteinen nimittäjä on Jumalan varaan heittäytyminen. Heittäytyminen on mahdollista sille, joka on kohdannut omat rajansa sekä tuntee puutteensa ja heikkoutensa. Ihminen jolla on vankkumaton luottamus oman elämän hallintaan ja joka tuntee pärjäävänsä omillaan, varmaankin vierastaa rukousta, jossa ohjakset jätetään Jumalalle. Rukouksen sanoja merkityksellisempää on kasvaminen rukoilevaan elämänasenteeseen. Se on elämää Jumalan kanssa. Siinä riittää opettelua. Valmista ei tule.

Isä meidän on meille luterilaisille erityisen tuttu, koska sillä on keskeinen asema kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluvassa Martti Lutherin Vähässä katekismuksessa. Se sisältyy selityksineen myös evankelis-luterilaisen kirkkomme katekismukseen, joka riemuvuonna 2000 jaettiin täällä Oulussa jokaiseen kotiin. Katekismuksen tarkoitus on sanoa lyhyesti ja selkeästi, mitä kristillinen usko on. Sen syvin tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme.

Isä meidän on katekismuksen ydintä. Se on keskeinen osa sukupolvelta toiselle siirtyvää kristillistä uskoa ja perinnettä. Se opetellaan rippikoulussa ulkoa. Uusissa elämäntilanteissa se avautuu uudella tavalla.

Keskityn tänään Isä meidän -rukouksen viidenteen pyyntöön, ”anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa”. Keskityn tähän, koska se on mielestäni erityisen vaativa ja vaikea pyyntö. Se on ainoa rukouksen kohta, jota Jeesus välittömästi rukouksen opettamisen jälkeen ryhtyy erikseen selittämään. Hän sanoo tänään kuulemamme evankeliumitekstin jälkeen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne”.

Viides pyyntö ja sen selitys osoittavat kirkkaasti, että suhteemme Jumalaan ja toisiin ihmisiin ovat läheisesti kytköksissä. Jeesus ei esitä meille epämääräistä, hamaan tulevaisuuteen suuntautuvaa hurskasta toivomusta, vaan hän todella odottaa, että me annamme anteeksi toisillemme, kuten Taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi.

Jumalan rajaton ja edellytyksetön armo ja anteeksiantamus on kristinuskon ydintä. Nyt joudumme hämillään kysymään, eikö armo olekaan edellytyksetön? Onko niin, että Jumalan anteeksiantamuksen edellytyksenä on meidän tekomme? Onko meidän ensin oltava armahtavaisia ja annettava anteeksi lähimmäisellemme?

Jeesus todella vaatii meiltä tekoa, toinen toisemme armahtamista. Mutta kuitenkin on niin, että Jumalan anteeksiantamuksen perusta eivät ole tekomme tai tekemättä jättämisemme. Jumalan anteeksiantamus ei tule osaksemme jonkin oman tekomme tähden, vaan yksin Kristuksen tähden. Jumalan sovitustyö Kristuksessa on kertakaikkinen pelastustapahtuma. Golgata on menneisyyttä. Veri on vuotanut meidän syntiemme tähden. Tässä on anteeksipyytämisen ja anteeksisaamisen perusta. Ilman luottamusta Jumalan sovitustyöhön on syntien anteeksi pyytäminen vailla pohjaa. Omalle kohdalle otamme anteeksiantamuksen vastaan, kun uskomme, että Jumala on sovittanut minun syntini. Me ihmiset olemme Jumalan lahjan vastaan ottajia. Me emme ole lahjan tekijöitä.

Isä meidän rukouksessa me pyydämme, että Jumala antaisi meille syntimme anteeksi. Samalla me myös rukoilemme, että Jumala antaa meille anteeksiantavan ja armahtavan mielen. Ilman armahtavan mielen janoamista ei Isä meidän rukoukseen voi sydämen pohjasta yhtyä. Jos Isä meidän on meille aito sydämen rukous, kolkuttaa omatunto usein kiivaasti rukouksen sanoja tapaillessa. Omantunnon kysymys kuuluu: ”Olenko minä antanut lähimmäisilleni anteeksi niin kuin Taivaan Isä on valmis antamaan anteeksi minulle”.

Monelle tuttu Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta kuvaa osuvasti armahtamisen tärkeyttä ja vakavuutta. Vertauksen Kuningas antaa anteeksi palvelijansa velan, mutta armahdettu palvelija toimii armottomasti. Armoton palvelija vaatii kurkusta kuristaen tilille työtoveriaan, joka on hänelle velkaa 100 denaaria. Suuri summa sekin, mutta vain yksi 600 000 osa siitä velasta, jonka hän juuri oli saanut kuninkaalta anteeksi. Tapauksesta kuultuaan kuningas suuttuu. Hän panee palvelijansa vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.

Jeesus tulkitsee vertausta. Hän vertaa kuningasta taivaan Isään ja varottaa: ”Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.” Jeesuksen varoitus on äärimmäisen vakava. Se on myös äärimmäisen ajankohtainen. Jumala kyllä armahtaa, mutta armahdammeko me toisiamme? Ja jos armahdamme, niin armahdammeko teoissa vai pelkästään sanoissa?

Moni lähimmäinen kipuilee, koska ihmiset eivät anna anteeksi vaikka Jumala kyllä on armahtanut. Kun omaa aikaamme luonnehditaan, todetaan usein, että tälle ajalle on ominaista häikäilemätön, toisista piittaamaton ja armoton oman edun tavoittelu. Maailmanpolitiikassa ystävyys, rauha ja sovinto kuulostavat aika ajoin kovin etäisiltä ja vierailta käsitteiltä. Kostonkierteelle ei näy loppua. Aseet ja väkivalta puhuvat. Lähihistoria ei ole tätä päivää kauniimpi. Antiikin maailmasta tämän päivän väkivaltainen todellisuus eroaa lähinnä siinä, että nyt on tehokkaammat aseet. Tällaiseen maailmaan Jeesus tuli Vapauttajaksi ja Armahtajaksi. On oleellista ja erittäin merkityksellistä havaita, että hän tuli pelastamaan sinut, mutta myös koko maailman. Jumalan tahto ja perimmäinen tarkoitus on, että kostonkierre murtuu ja katkeaa.

Pahan kierre syntyy yhtä lailla kansakuntien kuin myös ihmisten välillä, jos anteeksi antamisen välttämättömyys unohtuu. Anteeksiantamattomuus katkeroittaa ja synnyttää vihaa. Anteeksiantamista pidetään joskus typeryytenä ja sinisilmäisyytenä. Todellinen anteeksianto on kaikkea muuta. Se on järkevää toimintaa ja se on oikeaa toimintaa. Armahtamisen tahtotila ja taito on toimivien suhteiden perusedellytys. Anteeksiantaminen vaatii usein runsaasti työtä, aikaa ja vaivannäköä. Se voi olla pitkä prosessi, mutta se kannattaa aina.

Jeesus antaa anteeksi, mutta ei siksi, että sinun itsekkäät toiveesi toteutuisivat. Hän antaa anteeksi sinun tähtesi, mutta aina myös samalla siksi, että saisit voiman armahtaa ja antaa anteeksi lähimmäisellesi. Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus on se syli ja voimakenttä, josta armahtavainen mieli kumpuaa. Suhteemme Jumalaan ja suhteemme toisiin ihmisiin kulkevat niin läheisesti käsi kädessä, ettei niitä voi toisistaan erottaa. Palvelemme Jumalaa kun palvelemme lähimmäistä. Luther opettaa asiasta seuraavasti: ”Ajattele, mitä pitäisit siitä, että Jumala kohtelisi sinua samoin kuin sinäkin kohtelet lähimmäistäsi, ja levittäisi syntisi maailman tietoon. Tai miltä sinusta tuntuisi, kun joku toitottaisi julki kaikki pahat tekosi? Kieltämättä haluaisit jokaisen hiljaa vaikenevan ja puolustavan sinua ja rukoilevan sinun puolestasi. Mutta nytpä sinä toimitkin vastoin lakia, joka sanoo: "Sen tähden kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille."

Kristinusko on yhteisöllinen uskonto. Niinpä kristilliselle elämälle on luonteenomaista solidaarisuus, osallisuus ja jakaminen. Siellä missä vallitsee armahtava mieli, on syntisen Ystävä Kristus saanut hapattaa ilmaston. Evankeliumeista luemme, että julkisyntisten, niidenkin jotka tunsivat oman huonoutensa, oli merkillisellä tavalla helppoa olla Jeesuksen seurassa.

Samat ihmiset, jotka kiersivät lain opettajat kaukaa, lähestyivät Jeesusta ja viihtyivät hänen seurassaan. Jeesuksen henkilössä täytyi olla jotain erityisellä tavalla vapauttavaa, jotain sellaista, mitä meidän on vaikea sanoittaa. Tämä vapauttava vaikutus on peräisin korkeammasta maailmasta. Se on toisesta todellisuudesta. Kun Jumalan taivas saa koskettaa, syntyy vapauden ilmasto. Tässä ilmanalassa puhaltavat ennakkoluulottomuuden, armahtavaisuuden, rohkeuden, rakkauden, ilon ja rauhan tuulet.

Yhteisöllisyyttä yksilöä kunnioittaen

Sun, 03 Feb 2008 10:57:00 GMT

Yhteisöllisyyttä yksilöä kunnioittaen (Kaleva 3.2.2008)

Yhteisöllisyys kuuluu keskeisesti kirkon olemukseen. Apostoli Paavali valaisee seurakunnan yhteisöllisyyttä kielikuvalla. Silmä ei voi sanoa kädelle, en tarvitse sinua, eikä liioin pää jaloille: En tarvitse teitä. Seurakuntalaisten keskinäistä jakamista ja osallisuutta kuvaa apostolin kehotus iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.

Erityisesti Suomen tilanteessa seurakunnan jäsenyyden yhteisöllinen merkitys saattaa hämärtyä, koska osallistuminen enemmistökirkon toimintaan on eurooppalaisessa vertailussa vähäistä. Asiakastyytyväisyyttä mittaavat tutkimukset kertovat, että seurakunnat koetaan etäisiksi. Seurakuntien toimintaa moititaan työntekijäkeskeiseksi. Jos nykytilanteeseen halutaan muutosta, on seurakuntalaisten otettava jäsenyytensä haltuun ja ryhdyttävä vapaaehtoiseksi vastuunkantajaksi omaan elämäntilanteeseensa soveltuvalla tavalla. Yhteisöllisyyttä tavoiteltaessa saadaan paljon aikaan niinkin pienellä asialla kuin sopimalla kirkkokahvitusvuoroista eri yhteistyötahojen kanssa. Kirkkokahvit vahvistavat merkittävästi jumalanpalveluksen sosiaalista ulottuvuutta. Juuri yhteisöllisyyden vahvistaminen oli keskeinen tavoite, kun kirkossamme toteutettiin jumalanpalvelusuudistus viime vuosituhannen lopulla. Seurakunnan elämä ei muutu yhteisölliseksi pelkästään työntekijävoimin. Tahdon rohkaista vapaaehtoiseen vastuun kantamiseen, mutta jäsenyyden velvoite se ei tietenkään ole. Jokainen on erittäin tervetullut kirkkoon myös vain lepäämään. Martti Luther painottaa tunnetussa opetuksessaan erilaisista kristityn kutsumuksista, että kastettujen yhteisönä kirkko on siellä missä kristityt ovat. Hän alleviivaa, että kirkon tekoja eivät ole vain sanan julistaminen ja pyhien sakramenttien toimittaminen, vaan myös jokapäiväiset kastettujen teot kodeissa ja työpaikoilla.

Oulun seurakuntayhtymässä on käynnissä toiminnallisen strategian päivitys. Liikkeelle on lähdetty sopimalla yhteiset toiminnallisen kehittämisen painopistealueet Oulun neljälle seurakunnalle sekä sairaan sielunhoidosta, perheneuvonnasta, päihdetyöstä ja muista erityistyömuodoista vastaavalle yhteisten seurakuntapalveluiden yksikölle. Yksi painopisteistä on vapaaehtoistoiminta. Kehittämistavoitteen voi sanottaa siteeraamalla äskettäin julkistettua Suomen ev.-lut. kirkon strategiaa Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö. ”Luovumme työntekijäkeskeisestä ajattelutavastamme ja luomme vapaaehtoisille mielekkäitä toimintamahdollisuuksia”. Palkitsevin tilanne on varmaankin silloin, kun vapaaehtoinen tuntee olevansa sinut tehtäviensä ja vastuidensa kanssa. Myönteiseen kokemukseen tarvitaan myös riittävä henkinen tila erilaisille tavoille tarvita seurakuntaa. Vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen on rajattomat mahdollisuudet, koska jokainen ihminen on varustettu Jumalan antamilla lahjoilla.

Yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen viime kuukausien suomalaisessa arvokeskustelussa on toivon välähdys yltiöyksilöllisyyteen ajautuneessa kulttuurissamme. Ikään kuin tulevaa kehitystä ennakoiden sosiaalipsykologian professori Klaus Helkama pohti suomalaisten arvojen muuttumista yksilökeskeisemmäksi reilu kymmenen vuotta sitten, itsenäisyyspäivän edellä. Hän totesi, että yhteiskunnan hyvinvointi riippuu yksilöllisten ja yhteisöllisten arvojen herkästä tasapainosta (Helsingin Sanomat 30.11.1997). Hänen mukaansa yhteiskunnassa tarvitaan sekä yksilökeskeisiä arvoja virittämään ja ylläpitämään muutosvalmiutta että yhteisöllisiä arvoja, perinteitä, järjestystä ja turvallisuutta pitämään yhteiskuntaa koossa. Hän kysyi tuolloin, onko arvojen muuttuminen yksilökeskeisemmäksi mennyt Suomessa jo liian pitkälle.

Viime kuukausien arvokeskustelua seuratessa on jäänyt vähän sellainen maku ikään kuin kaikki yhteisöllisyys olisi myönteistä. Onko kaikki yksilöllisyys vastaavasti kielteistä? Yhteisöllisyyden kriittistä analyysia olen havainnut suurta kuulija- ja lukijakuntaa tavoittelevassa keskustelussa vain niukasti. On kuitenkin myös poikkeuksia. Yhteisöllisyyden kriitikkona jo vuosia aktiivisesti vaikuttanut pappismies Terho Pursiainen tunnustautuu yhteisöllisyyden kannattajaksi. Samanaikaisesti hän kuitenkin korostaa, että yhteisöllisyydestä puhutaan Suomessa usein kevytmielisesti. Hänen mukaansa yhteisöllisyys voi olla kaunaista ja ahdistavaa. Kielteisinä yhteisöllisinä reaktioina hän mainitsee mm. erilaisuuden aiheuttaman kärsimyksen ja vieraan pelon sekä siitä syntyvän vieraan vihan. Myönteisen yksilöllisyyden hän määrittelee vastuun hyväksymiseksi omasta elämästä (www.terhopursiainen.fi). Jos näin määritelty yksilöllisyys on individualismia, sanoo hän tahtovansa puolustaa individualismia kaikenlaista vastuuta pakoilevaa kollektivismia vastaan, kutsuttiinpa sitä kuinka hellyttävällä ja hurmaavalla sanalla tahansa.

Luterilaisella kansankirkollamme on suomalaisessa yhteiskunnassa avainrooli myönteisen yhteisöllisyyden ja myös myönteisen yksilöllisyyden tukemisessa. Yksilön ainutkertaisuuden korostaminen on kristillisen uskon ja elämän ytimessä. Ihmisen autonomian kunnioittaminen on aivan erityisesti luterilaisuuden sydänääniä. Vastaavasti myös keskinäinen yhteys ja osallisuus on ollut kristittyjen yhteisölle tunnusomaista sen historian alusta saakka. Myönteinen yhteisöllisyys antaa tänäänkin tilaa erilaisille tavoille tarvita seurakuntaa. Uudessa testamentissa on monia koskettavia kuvauksia Jeesuksen ja yhteisön hylkäämien ihmisten kohtaamisista. Hänellä oli ateriayhteys syntisten ja halveksittujen kanssa. Mestari ei aristellut kutsua seuraajikseen monen kirjavaa väkeä, Gennesaretin järven kalastajia, valtion pikkuvirkamiehiä ja naisia pakanain Galileasta.

Tammikuussa on keskusteltu vilkkaasti kirkon julkisoikeudellisesta asemasta. Joistakin kannanotoista on luettavissa toivomus, että kirkko poistuisi vähin äänin julkiselta näyttämöltä. Maailmalta kantautuu aika ajoin uutisointia uskonnollisten ääriliikkeiden edesottamuksista. Rohkenen pitää Suomen ev.-lut. kirkon julkisoikeudellista asemaa kansojen Kaitsijan johdatuksena. Se suojaa yksilöä henkiseltä ja hengelliseltä väkivallalta tilanteessa, jossa kiihkouskonnollisuus mahdollisesti yrittää pesiytyä kirkkoomme.
Meidän kirkossa seinät ovat etäällä toisistaan. Kuitenkin jäseneksi sitoutuneen perusturvaan kuuluu voida hahmottaa mikä hänen seurakuntansa on ja millaista arvopohjaa se edustaa. Jäsenen perusoikeus on myös vakuuttua siitä, että meidän kirkossa vallitsee yhteinen tahtotila kirkon arvojen jalkauttamiseksi. Kirkon tuoreessa vuoteen 2015 tähyävässä strategiapaperissa Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö, on kirkkomme toimintaa ja elämää ohjaaviksi arvoiksi nimetty pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus. Visio tulevaisuuden kirkosta on sanotettu seuraavasti: ”Vuonna 2015 jäsenet näkevät kirkkonsa arvon ja kuulevat siellä Jumalan äänen. Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaa”.

Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Mitä me tällä yrittämisellä saamme?

Sun, 20 Jan 2008 08:00:00 GMT

Saarna 3. sunnuntaina ennen paastonaikaa 20.1.2008 Karjasillan kirkossa

Mitä vielä puuttuu? Mitä me tällä kaikella yrittämisellä saamme? Mikä on palkinto? Nämä ovat ahdistuneen ja hätäilevän ihmisen kysymyksiä. Jeesus seurustelee päivän evankeliumissa tällaisten ihmisten kanssa. Hän lienee siis valmis seurustelemaan myös meidän kanssamme.

Kuulemamme evankeliumitekstin (Matt 19:27-30) edellä hän keskustelee opetuslasten kuullen rikkaan nuorukaisen kanssa. Nuori mies toteaa noudattavansa kaikkia Jeesuksen luettelemia käskyjä. Hän kysyy hätääntyneenä: ”Mitä vielä puuttuu?” Hän lähtee surullisena pois, kun hän kuulee Jeesuksen kehotuksen ”myy kaikki ja anna rahat köyhille”. Nuorukaisen jo poistuttua näyttämöltä Jeesus viittaa käytyyn keskusteluun ja sanoo 12 oppilaalle: ”Helpompi on kamelin käydä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan”. Hämmentyneet oppilaat kysyvät: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus vastaa: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Pietari esiintyy keskustelussa koko opetuslapsijoukon edunvalvojan roolissa. Hän reagoi vahvasti näihin Jeesuksen sanoihin. Ne kuulostavat Pietarin korvissa omituisilta. Hän on jättänyt kalastajan ammatin Mestarin seuraamisen tähden. Hän huolestuu sekä omasta että tovereiden taivasosasta. Entä me? Miten meidän käy? Olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Vastauksessaan Mestari lupaa seuraajilleen iankaikkisen elämän. Hän antaa täyden tunnustuksen oppilaidensa kilvoittelulle. Mutta kuitenkin hän jättää tulevaisuuden avoimeksi. Hän sanoo arvoituksellisella tavalla: ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä”. Ehdotonta varmuutta ja vakuutusturvaa haikailevia nämä vastaukset eivät tyydytä. Jeesus tahtoo sanoa, että taivas on kokonaan Jumalan asia. Ihmisen asia ei ole pelastautua, laskelmoida ja varmistella. Ihmisen asia on ottaa taivaan lahjat vastaan ja tulla armahdetuksi.

Jeesuksen vuoropuhelu yhtä lailla oppilas Pietarin kuin myös rikkaan miehen kanssa opettaa koeteltua totuutta. Joka pelkää kuolemaa ei uskalla elää. Jos emme uskalla jättää taivasosaamme Jumalan asiaksi, vaan tahdomme itse mestaroida, emme uskalla elää täysillä. Palkkion metsästäjä ei uskalla rakastaa, koska toimintaa ohjaa oman osuuden menettämisen pelko. Pelkäävä ei uskalla jakaa toisille siitä minkä on lahjaksi saanut.

Joskus ajatellaan että pelastuksella on merkitystä vasta taivaassa. Mutta eihän asia näin ole. Pelastus on tämän elämän jakamista Jumalan kanssa. Jumala on turva turvattomalle. Tämä paradoksaalinen eli näennäisesti ristiriitainen totuus merkitsee, että Jumalaan turvautuminen ei poista ihmisen osaan kuuluvaa epävarmuutta. Ja kuitenkin moni on kokenut, että ilo on suuri ja vapauden tunne on mittaamaton, kun saa jakaa turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen Jumalan kanssa. Hän on kaiken elämisemme ja olemisemme perusta. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”, julistaa apostoli Paavali tunnetussa Ateenan Areiopagin saarnassaan.

Miksi Jumalan valtakuntaan on vaikea päästä? Miksi se on vaikeampaa kuin kamelin käynti neulansilmästä? Vaikeuden ydin taitaa piillä siinä, että me paratiisista karkotetut kuvittelemme, että taivas ansaitaan kuten muukin elanto. Raadamme otsa hiessä kunnes tulemme maaksi jälleen. Ettäkö ihminen muka saa ilmaiseksi jotakin perustavanlaatuista ja merkittävää. Ei taida olla meidän juttu. Ei kai me mitään luusereita olla.

Vaadimme näyttöjä itseltä ja muilta. Usein ajatellaan, että evankeliumeissa kuvatusta ahtaasta portista pääsee sisälle kun on moraalisesti riittävän hyvä ja mitan täyttävä. Mutta eihän asia näin ole. Armon ahdas portti kuvaa täydellistä riippuvaisuutta siitä mitä Jumala minulle antaa. Se armon ahdas portti, josta evankeliumit kertovat, on nöyrtyminen. Pelastuksen asiassa kaikki on armoa.

Nasaretin Jeesus, kedon kukkasten ja taivaan lintusten ihailija ja ihmettelijä ei vaadi. Hän vakuuttaa. Hän hoksauttaa meidät toisenlaiseen, vapaampaan ja huolettomampaan elämään. Rohkea elämä on mahdollinen, kun emme luota elämän perimmäisissä asioissa omaan osaamiseen, vaan Jumalan lupauksiin.

Varhaisen keskiajan mystikon, Fransiscus Assisilaisen rukouksen monille tutut sanat kertovat osuvasti, mitä rohkeasta osallisuuteen heittäytymisestä seuraa? ”Antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi, kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään”.

Rakkauden tie on omasta luopumisen tie. Jos ei ole valmiutta luopua, ei ole tilaa uudelle. Pyhä kirja vertaa luopumista vehnänjyvän tiehen. ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän”.

Kyselemme arasti, onko meistä tämän tien kulkijoiksi? Ei liene monestakaan. Toki tulee kilvoitella. Mutta tärkeintä on, että saamme keskeneräisinä turvautua Ristinmieheen. Rukous avaa yhteyden Ristinmieheen.

Kun olemme Mestariin rukousyhteydessä, ei usko ole pelkkää pääntietoa, ei vain erilaisia käsityksiä Jumalasta, vaan usko on elämää Jumalan kanssa. Elämä Jumalan kanssa on toimintaa kun on toiminnan aika ja taas vetäytymistä hiljaisuuteen.

”Seuraa minua!” Nämä olivat Jeesuksen ensimmäiset ja viimeiset sanat Pietarille, joka päivän evankeliumitekstissä hätäilee seuraamisesta saatavan palkkion perään. Ensimmäistä kertaa Pietari kuuli Mestarin kutsun Gennesaretin järven rannalla. Hän jätti verkkonsa, ammattinsa, ja seurasi Jeesusta. Viimeisellä kerralla Ylösnoussut kohtaa Pietarin hänen vanhassa ammatissaan, jälleen Gennesaretin eli Tiberiaan eli Galilean eli Kinneretin järven rannalla. Rakkaalla järvellä on monta nimeä. Hän kehottaa vielä kerran: Seuraa minua!

Jeesuksen kutsu ”Seuraa minua” ei lupaa helppoa ja kevyttä elämää. Ei se luvannut sitä Pietarillekaan.´Seuraaminen on uskallusta elää ja uskallusta kuolla yhdessä Kristuksen kanssa. Mestari lupaa seuraajalleen elämän, jolle Jumalan rakastaminen, mitä kaikkea se itse kunkin kohdalla tarkoittaakaan, antaa mielen ja tarkoituksen.

Vapahtaja on syntynyt maailmaan

Thu, 20 Dec 2007 14:08:00 GMT

Vapahtaja on syntynyt maailmaan

Viime vuosikymmeninä seimiasetelmat ovat nopeasti yleistyneet suomalaisissa kirkoissa, kouluissa, kodeissa ja näyteikkunoissa. Pohjolan jouluun on jalkautunut lähes 800 vuotta vanha perinne. Ensimmäisen laajaa kuuluisuutta saavuttaneen jouluyön kuvaelman järjesti Fransiskus Assisilainen pyhiinvaellusmatkansa innoittamana vuonna 1223 Italiassa Greccion metsässä. Pyhää perhettä ja myös muita jouluyön henkilöitä kuvaavat asetelmat yleistyivät keskiajalla nopeasti. Asetelman keskipisteenä olleesta karjanruokinta-altaasta, seimestä, tuli koko rakennelman nimitys.

Luukkaan jouluevankeliumissa ei kerrota lampaista, ei aasista tai härästä eikä muuten tallistakaan. Evankelista toteaa lyhyesti, että Maria kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. On luontevaa otaksua, että vastasyntyneen seimivuode oli eläinten suojassa, tallissa tai luolassa. Siellä saattoi hyvinkin olla lampaita, aasi ja härkä.

Itse kukin voi kuvittaa seimen mielen maisemaansa omalla tavallaan. Kristillinen kuvataide on luonut kuvan seimen lapsesta, joka lämmittelee härän ja aasin hengityksessä. Eläinten hengityksessä lämmittelevä Jumalan Poika on koskettava, luomakunnan eheyttä henkivä kuva.

Seimiasetelma tuo joulukertomuksen jokaisen silmien eteen. Näyttämö henkii toivoa ja iloa. Sama Vapahtaja, joka kerran syntyi Daavidin kaupungissa, tulee yhä elämäämme ja lahjoittaa oikean joulun. Tänäkin armonvuonna seimenlapsi lähestyy meitä. Hän satuttaa meitä valmistautumattomia odottamatta, yllättäen, ehkä hiljaisuudessa. Hän on kiinnostunut ja välittää meistä ja meidän elämämme puitteista tänään. Elämämme täällä pohjoisessa on kovin toisenlaista kuin Betlehemin kedon paimenilla pari tuhatta vuotta sitten. Kuitenkin meillä on paljon yhteistä. Ihmisyys yhdistää. Elämme edelleen kuoleman varjon maassa. Kaipaamme ja ikävöimme ikuisuuden kosketusta.

Luukkaan jouluevankeliumi kertoo, että kaikki jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Joulu on ihmettelyn juhla. Me ihmiset olemme tulleet kuulluiksi. Meille on syntynyt Vapahtaja. Seimen lapsi on jokaiselle tarjolla oleva ilo ja pelastus. Tässä on ihmettelyä kerrakseen. Joulun ihme on siinä että suuri Jumala kätkeytyy pieneen ja vaatimattomaan. Jumala on tullut lapsessa veljeksemme, ihmiseksi. Saamme ihmetellen huudahtaa. Kuinka pieni hän on ja kuinka mahtava!

Vapahtajamme siunaamaa iloista joulua ja armorikasta vuotta 2008 teille jokaiselle.

Juhani Lavanko, Oulun Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Jotta ihmiset etsisivät Jumalaa

Thu, 06 Dec 2007 07:26:00 GMT

Itsenäisyyspäivän saarna 2007 (Apt. 17:24-30)

Jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Kuulemassamme lukukappaleessa Apostolien teoista Paavali käyttää verbiä hapuilu kun hän keskustelee Jumalasta stoalaisten ja epikurolaisten filosofien kanssa. Apostoli Paavalin puheesta monikulttuurisen Ateenan Areiopagilla on vierähtänyt lähes 2000 vuotta. Kuitenkin hapuilu kuvaa osuvasti myös oman aikamme ihmisen ponnistelua oikean polun löytämisessä. Kohtalomme tässä pirstaleisessa ajassa on hapuilu. Hapuilussa ei ole mitään moitittavaa. Se kertoo suostumisesta oppilaaksi. Voinemme nimittää hapuilun teologiaa pienen ja nöyrän ihmisen jumaluusopiksi.

Kansakuntamme identiteetti pohjautuu taakse jääneeseen historiaan, yhteisiin muistoihin. Sukupolvelta toiselle siirtyvät tarinat vahvistavat tulevaisuuden toivoa ja luottamusta kansamme uusissa vaiheissa.

Selviytymistarinat auttavat meitä tänään. Parhaimmillaan ne juurruttavat meitä isien uskoon.

Elämme murroksessa, kuten tämä kansa on ennenkin elänyt. Kun yhteiskunnalliset valinnat ovat erityisen vaikeita, päättäjiltä kysytään poikkeuksellista epävarmuuden sietokykyä. Suostuminen epävarmuuteen, vaikka se tekee kipeää, on viisaampi valinta kuin leivisköjen kätkeminen maahan kaikkia mahdollisia riskejä vältellen.
Moni on kadottanut yrittämisen rohkeuden ajan kiihkeässä väännössä. Leiviskät ovat kätkössä.

Ilman rohkeutta ei synny uutta. Rohkea uskaltaa katsoa elämää kasvoista kasvoihin. Pelkäävä pakenee. Pelon ilmastossa vaikeudet lisääntyvät. Henkilökohtaiset, perheiden, sukujen, kylien, kuntien ja kaupunkien kriisit syvenevät.

Miten pelkäävästä voi tulla taas rohkea? Tämä on mielestäni polttava kysymys 90-vuotispäiväänsä juhlivassa itsenäisessä Suomessa. Kuinka pelkäävästä voi taas tulla rohkea?

Vastauksia hapuiltaessa korostuu arvojen, asenteiden ja yhteisöjen merkitys.

Vast´ikään nuori tutkija käytti termiä aggressiivinen kilpailuyhteiskunta, kun hän kuvasi tämän päivän Suomea nuoren aikuisen näkökulmasta. Suoriutumis- ja kilpailuarvot ovat isänmaassamme korostuneet.

Arvo- ja asennetutkimusten mukaan anteeksiantavaisuus on menettänyt kannatusta keskuudessamme. Me emme armahda toisiamme, on siis tieteellisestikin osoitettu.
Hyvää elämää tukevassa yhteiskunnassa tarvitaan sekä yksilökeskeisiä että yhteisöllisiä arvoja. Yksilökeskeisiä suoriutumis- ja kilpailuarvoja tarvitaan virittämään ja ylläpitämään muutosvalmiutta. Yhteisölliset arvot, mukaan lukien perinteet, turvallisuus ja järjestys pitävät yhteiskunnan koossa.

Hyvinvoivassa yhteiskunnassa yksilökeskeiset ja yhteisölliset arvot ovat herkässä tasapainossa.

Vierailin jokin aika sitten oululaisessa lastenkodissa. Keskustelimme lastenkodin henkilökunnan kanssa lasten ja nuorten turvattomuudesta.
Ammattilaiset todistivat kokemuksen syvällä rintaäänellä, kuinka tärkeää perinteisten arvojen kunnioittaminen on lapsen ja nuoren turvallisuuden tunteelle. Turvattomuus ja epävarmuus lisääntyvät, jos vaikkapa koti, perhe, isänmaa, presidentti tai uskonto ovat nuoren maailmassa vain pilkan kohteita.

Ei ole helppoa löytää omaa paikkaa kaaoksessa, jossa millään ei ole mitään arvoa, mitään ei kunnioiteta eikä kukaan aseta hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajoja.
”Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne.” Viime viikkoina olen paljon miettinyt näiden tuomiosunnuntain evankeliumiin sisältyvien Vapahtajan sanojen merkitystä. Ne ovat mielestäni erityisen ajankohtaisia tänään. ”Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne.” Meillä suomalaisilla on yhteisöllisyyden ikävä, nälkä ja jano. Kaipaamme kotia sanan kaikissa merkityksissä.

Uuden, paremman huomisen toivo on siinä, että yhä useammat päättäjät ovat havahtuneet hapuillen kyselemään, onko suomalaisten arvojen muuttuminen yksilökeskeisiksi mennyt jo liian pitkälle.

Käsillä olevassa ajassa on vaikea havaita ainesta tarinoihin, joita kertoa tuleville polville. Kuitenkin huomisen historia saa aiheensa tästä päivästä. Huomisen tarinat kirjoitetaan tämän päivän hapuilevista valinnoista ja ratkaisuista. Mitä ovat ne teot, joista voi kirjoittaa huomisen selviytymistarinoita rohkaisuksi tuleville polville.

Ajattelen, että isänmaallisia tekoja itsenäisyyttään juhlivassa Suomessa ovat kaikki ne pyrkimykset, joilla ponnistellaan syrjäytyneiden aseman parantamiseksi ja luodaan siten uskoa tulevaisuuteen. Syrjäytyneitä ovat mm. ne nuoret, joita ei kiinnosta mikään. Syrjäytyneitä ovat nuoret, jotka eivät halua rakentaa tätä maata, vaikka saavat siihen mahdollisuuden.

Moni suomalainen on haavoittunut viimeisten vuosien kilpakentillä. Haavat ovat syntyneet taistelussa osaamisesta ja opiskelupaikasta, työstä ja lainalla hankitusta kodista. Haavat ovat syntyneet taistelussa elämän mielekkyydestä.

Mitä tarjottavaa isänmaalla on järjestelmän pettämille ja heidän lapsilleen. Mitä itsenäisyys heille merkitsee? Näitä kysymyksiä moni ei vaivaudu juhlahumussa tekemään. Ja kuitenkin on pakko kysyä. On kysyttävä, koska isänmaa ja kansakunnan itsenäisyys ovat yhteisöllisiä arvoja. Kansan tuntojen tuntija ja tulkki Frans Emil Sillanpää on sanonut: ”Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisen osuutta siihen”. Itsenäisyyteen kuuluva vapaus on kristillinen arvo. Kristillisesti ymmärretyn vapauden rinnalle kuuluu toinen kristillinen arvo, veljeys.

Toistemme kanssaihmisinä, suomalaisina, me voimme merkittävällä tavalla tukea toinen toistamme tämän elämän kiirastulissa. Apostoli Paavalin kuva kirkosta ruumiina, ”jossa kaikki kärsivät, jos yksi jäsen kärsii”, sopii sellaisenaan sivistysvaltion ihanteeksi. Rakkauden yhteisö tunnistetaan siitä, että siinä välitetään kanssaihmisistä ja pidetään huolta. Kaveria ei jätetä. Välittäminen antaa luottamusta elämään. Rakkauden ilmastossa löytyy uusi rohkeus. Uusi testamentti vakuuttaa, että rakkaudessa ei ole pelkoa.
Rakkauden lähde on ikiaikojen Jumala, kansojen kaitsija. Hänelle jokainen kansakunta, koko ihmiskunta ja jokainen yksilö erikseen on rakas. Ilman Kristuksen rakkautta tämä kansakunta ei kestä alati kylmenevässä ja kovenevassa maailmassa. Elävä Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on meille hapuileville Tie, Totuus ja Elämä. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Hapuilun jumaluusopin valossa me emme voi juhlia itsenäisyyttämme ihmistekoisiin laskelmiin ja ennustuksiin luottaen. Hapuillessa mikään ei näytä itsestään selvältä ja varmalta.
Hapuilu on nöyrän valinta. Ylpeän on mahdotonta suostua hapuiluun. Nöyrä tunnustaa, että apu tulee Herralta. Apu on korkeemmas käres. Viisas ja terveellä itsetunnolla varustettu kansakunta on kiitollinen menneiden sukupolvien työlle, isien ja äitien uhrille itsenäisen ja vapaan isänmaan puolesta , mutta se ei luota pelkästään omaan apuun. Se turvaa kansojen Kaitsijaan. Hän on kansakunnat asettanut, antanut niille rajat ja ajat.

Profeetta Jesajan kirjassa on tulevaisuuteen suuntaavat Herran sanat: ” Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle. Kansa jonka olen luonut itseäni varten, on ylistävä minua”.

Luterilaisuuden sydänääni on vapaus

Sun, 28 Oct 2007 06:40:00 GMT

Saarna uskonpuhdistuksen päivänä 28.10.2007 (Joh 4:46-53)

Tänään, uskonpuhdistuksen muistopäivänä, olemme veisanneet Martti Lutherin sanoittaman virren Jumala ompi linnamme. Virsi uhkuu ehdotonta luottamusta Jumalan Sanaan. ”Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion. Ne yksi sana kaataa”. Emme tiedä mitä kaikkea Lutherin mielessä liikkui, kun hän sanotti taisteluvirtensä. Sen tiedämme, että vuosisatojen saatossa virren sanoihin on puettu niin kansakuntien kuin myös yksityisen ihmisen tuntoja monenlaisen hädän keskellä.

Tänne Karjasillan kirkon messuun on tänään erityisesti kutsuttu 80 vuotta tänä vuonna täyttäviä seurakuntamme jäseniä. Vietämme syntymäpäiväjuhlaa. Olen vakuuttunut siitä, että teidän ajatuksenne, arvoisat päivänsankarit, liikkuivat kaukana historiassa, kun veisasitte virttä Jumala ompi linnamme. Olette omakohtaisesti kokeneet 90-vuotiaan isänmaamme monet vaiheet. Olette nuorukaisina ja teinityttöinä joutuneet kohtaamaan sodan säälimättömät kasvot. Virsi 170 liittyy monen ajatuksissa isänmaan raskaisiin koettelemuksiin. Jumala ompi linnamme on taisteluvirsi.

Sitä sopii veisata myös kiitosvirtenä. Se sopii syntymäpäivävirreksi. Sen sanoista kaikuu vahva kokemus siitä että Jumala on sama ajasta aikaan. Hän nostaa ja kantaa ja pelastaa.
Viime yönä siirrettiin kellot talviaikaan. Tunti taaksepäin. Me ihmiset voimme siirtää kellonajan sinne tai tänne. Luontoa emme kykene siirtämään. Aurinko nousee, kun maapallon kiertokulku laskee taivaanrantaa niin paljon, että suuri ja elämää mahdollistava kotoinen lähitähtemme lähettää meille kauniin valonsa. Silloin sanomme, että aamu sarastaa, aurinko nousee ja näemme uuden päivänvalon. Kellonsiirto ei siirrä vuodenaikojen vaihtelua. Ei kesä eikä myöskään talvi ala kelloa siirtämällä. Vuodenajat tulevat ja menevät silloin, kun Luoja tahtoo. Hän on luonut ja säätänyt vuodenaikojen vaihtelun. Hän on sama ajasta aikaan.

Kun Luther sanoitti virren Jumala ompi linnamme, hän eläytyi vanhan testamentin psalmirunoilijan kokemuksiin. Noin 2500 vuotta sitten sanoitetussa psalmissa 46 kuuluu pienen ihmisen tunto Jumalan suuruudesta. ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä”. Psalmin ydinajatus on, että Jumala on kaikissa olosuhteissa meidän turvamme. Meidän ei tarvitse pelätä. Minun ajatuksissani psalmikirjoittajan tunnot ja samoin myös virren 170 perussanoma kiteytyy iskulauseenomaisesti. Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen. On asioita, jotka kuuluvat kokonaan Jumalan valtapiiriin. Siinä ei ole ihmisellä muuta roolia kuin lahjan vastaan ottaminen.

Päivän evankeliumissa Kuninkaan virkamies, kuolemansairaan pojan hätääntynyt isä, on Jumalan lahjan vastaanottaja. Hän uskoo täydesti Jumalan sanan voimaan tilanteessa, jossa ihmisvoimin ei ole mitään tehtävissä. Hän ei epäile Mestarin kykyä etäparantamiseen sanan voimalla. Hän vakuuttuu Jeesuksen sanoista ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Kun isä saapuu kotiin, hän kohtaa terveen pojan. Parantaja, hätääntyneiden ystävä, tuo perheeseen ilon. Kokemus lisäajan saamisesta ei liene aivan vieras monellakaan teistä kasikymppisistä.

Toki on niinkin että reagoimme ulkonaisesti samanlaisiin kokemuksiin eri tavoin. Pallolaajennuksen tai ohitusleikkauksen onnistuminen tai lonkkaan asennetun varaosan toimivuus saa toisen kiittämään Jumalaa. Joku toinen taas ei näe parantumisessaan Jumalalla minkäänlaista osuutta.

Kelpaanko Jumalalle?

Tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä kysymystä Jumalan valtapiiristä sopii lähestyä Martti Lutherin kokemusten valossa. Hän taisteli pitkään kun hän etsi rauhaa sielulleen. Peruskysymykseksi nousi yhä uudestaan: ”Kelpaanko minä Jumalalle?” Kelpaanko minä Jumalalle?

Saadakseen sielulleen rauhan ja vakuuttuakseen Jumalalle kelpaamisesta Luther kilvoitteli nuoruuden luostarivuosinaan ankarasti. Hän itse kuvaa luostarivuosiaan seuraavasti: ”Olen ollut hurskas munkki ja pitänyt järjestöni säännöt niin tarkasti, että voin sanoa: jos milloinkaan joku munkki on munkkiutensa ansiosta päässyt taivaaseen, niin minunkin olisi sinne pitänyt päästä. Sen todistavat kyllä kaikki luostaritoverini, jotka tunsivat minut. Sillä minä olisin, jos sitä olisi kestänyt vielä kauemmin, kiduttanut itseni kuoliaaksi valvomisella, rukouksella, lukemisella ja muulla työllä”.

Luther oli umpikujassa. Hän ei päässyt eteenpäin. Sisäisessä taistelussa hän yhä uudelleen palasi pyhään kirjaan, Raamattuun. Erityisen tarkkaan hän luki Paavalin kirjeitä.
Lopulta hän löysi ilosanoman Roomalaiskirjeestä: ”Vanhurskas eli Jumalalle kelpaava on se, joka uskoo. Uskosta vanhurskas saa elää.” (Rm 1:16–17). Tähän Paavalin löytöön kiteytyy Roomalaiskirjeen pääsanoma. Jumala vanhurskauttaa eli kelpuuttaa syntisen yhteyteensä ja pelastuksen osallisuuteen yksin armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden, uskon kautta.

Jumalan sana vakuutti Lutherin siitä, että hyvistä töistä ei ole Jumalan edessä apua. Hän ymmärsi, että jos ihminen lähtee mittaamaan Jumalalle kelpaamista omilla ansioilla – mikään ei riitä. Hätääntynyt sielu ei saa koskaan rauhaa. Kun Luther vapautui luostarihurskauden kahleista, hänen elämäänsä avautuivat uudet ulottuvuudet. Muutokset olivat käytännöllisiä ja arkisia. Hän solmi avioliiton nunnan, Katarina von Boran kanssa ja perusti perheen. Vapautuminen suorituskeskeisestä kristillisyydestä merkitsi vapautumista ihmisenä elämiseen.

Viime vuosisadan kenties merkittävin luterilainen teologi, Dietrich Bonnhoeffer, ilmaisi ihmisyyteen vapauttavan sanoman seuraavasti: Kristittynä olemisessa ei ole tärkeää olla homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Tärkeää on olla ihminen.

Luterilaisuuden sydänääni on vapaus. Kelpuuttaminen armosta, ilmaiseksi, vapauttaa jatkuvasta huolesta, joka liittyy kamppailuun hyväksytyksi tulemisesta ja saavutusten hankkimisesta. Pelastuksen asiassa painopiste ei ole siinä mitä me teemme tai olemme tekemättä. Pelastuksen perusta on siinä, mitä Jumala tekee. Hän armahtaa.
Se että Jumala hyväksyy syntisen yhteyteensä armosta, ylittää kaikki inhimilliset oikeudenmukaisuuden käsitteet ja oikeusjärjestelmät, joiden perustana ovat ansion, palkkion tai hyvityksen lainalaisuudet.

Jumala esittää meille Kristuksen verellä allekirjoitetun kutsun, jossa hän pyytää meitä elämään yhteydessään. Tämä Jumalan armollinen, ansiotta saatu kutsu, on meille kutsu heittäytyä elämään rohkeasti, Jumalan lupauksiin luottaen.

Usko Jumalaan, joka vanhurskauttaa eli hyväksyy meidät yhteyteensä armosta, ilman ansioita, eikö se innoita ja vahvista meitä kiitollisella mielellä tekemään sitä, mikä on oikein, osoittamaan rakkautta ja hyvyyttä sekä vaeltamaan valvoen ja Jumalaa kuunnellen.

Mitä se on muuta kuin elämistä ihmisenä toinen toisellemme.

Parannuksen tekeminen naapurin synneistä ei hyödynnä mitään eikä ketään

Sun, 19 Aug 2007 20:00:00 GMT

Saarna 12. su hell. 19.8.2007

Karikatyyrin eli pilapiirroksen tapaan Jeesus piirtää eteemme kuvan kahdesta erilaisesta rukoilijasta. Vertaus fariseuksesta ja publikaanista korostaa henkilöille luonteenomaisia, vastakkaisia piirteitä. Jeesuksen ajan Palestiinassa fariseukseen eli kirjanoppineeseen liitettiin sellaiset ominaisuudet kuin arvostettu, kunnon kansalainen, rehellinen, hurskas ja moitteeton. Ajan publikaanin eli tullimiehen henkilöä voisi luonnehtia vähemmän imartelevilla sanoilla: maanpetturi, vihollisen leiriin loikannut kavaltaja, rahanahne kiskuri.

Evankelista Luukkaan mukaan Jeesus esitti vertauksen muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita. Parin tuhannen vuoden viiveellä on vaikea, mutta ei aivan mahdotonta kuvitella, millaisen raivon valtaan vertauksen ensimmäiset kuulijat joutuivat. Puna nousee herkästi itse kullakin kasvoihin kun havaitsemme, että karikatyyrin sanoman kärki kohdistuu itseemme. Vaikka useimmat raivostuivat ja kokivat, että Jeesus loukkaa heidän pyhimpiä arvojaan, oli varmaankin joukossa myös niitä, jotka sisimmässään ymmärsivät, mitä Jeesus tahtoo opettaa.

Kaikki Jeesuksen ajan kirjanoppineet eivät olleet vihamielisiä hänen asialleen. Joistakin tuli Herramme innokkaita seuraajia. Omasta perinteestämme käsin olemme oppineet luonnehtimaan fariseuksia ulkokultaisiksi teeskentelijöiksi. Varmasti joukossa oli kuitenkin myös uskossaan aitoja kilvoittelijoita. Apostoli Paavali lienee tunnetuin kristityksi kääntynyt fariseus.

Tullimiehen työ Rooman miehitysvallan palveluksessa ei ollut juutalaispoikien toivelistan kärjessä. Publikaanin ammatti kuitenkin mahdollisti perheen elättämisen. Vähemmän halveksittua työtä ei välttämättä ollut tarjolla. Kaikki tullimiehet eivät olleet petollisia kiskureita. Työttömyys oli jo tuolloin kipeä yhteiskunnallinen ongelma.

Evankeliumit kertovat, että Jeesus aterioi usein syntisten ja publikaanien seurassa. Tämän vuoksi häntä pilkattiin syömäriksi ja juomariksi.

Jeesuksen opetuslapsista ainakin Matteus oli tullimies. Omaksumiemme yleistysten perusteella meidän ei liene vaikea luokitella lähimmäisiämme fariseuksiin ja publikaaneihin heidän elämäntapansa ja jumalasuhteensa perusteella. Jeesuksen vertauksen tähtäyspiste ei kuitenkaan ole tässä.

Parannuksen tekeminen naapurin synneistä ei hyödynnä mitään eikä ketään. Meidän on uskallettava katsoa omaa huonettamme. Vasta silloin voi tapahtua jotakin merkityksellistä, kun kohtaamme avoimesti itsemme ja oman tilamme Jumalan edessä.

Vertauksen innoittamina voimme tehdä itsellemme kysymyksiä. Ensiksi: onko minulla tarve kuulua oikeassa olevien valiojoukkoon? Pönkitänkö oikeassa olemisen varmuutta vertailemalla ja erittelemällä oppineesti lähimmäisteni elämää sekä lokeroimalla heitä vaikkapa moraaliltaan arveluttaviin, pinnallisiin ja maallistuneisiin. Toiseksi: ajattelenko, että ahkera kirkossakäynti, kirkon lähetys- ja diakoniatyön tukeminen, säännöllinen rukouselämä ja muut uskonnon harjoittamiseen kuuluvat asiat ovat suorituksia, jotka Jumala palkitsee?

Kysymyksen voi myös kiteyttää: Luotanko minä Jumalaan vai luotanko minä omaan uskonnollisuuteeni? Kun olemme vastanneet näihin kysymyksiin, sopii miettiä, mitä sanottavaa Herrallamme on imagoaan kiillottaville, itsevarmoina kohti kirkkautta marssiville, itsensä hyviksi, kunniallisiksi ja kaikin tavoin onnistuneiksi kokeville kristityille? Miettimistä helpottaa kun muistamme mitä sanottavaa Jeesuksella oli omaan erinomaisuuteensa luottaville kirjanoppineille. He yllättyivät kun Jeesus nimitti heitä lain rikkojiksi.

Vireän uskonnollisen elämän sokaisemina he tietämättään rikkoivat lain molempia tauluja. Ensiksi: he luottivat Jumalan sijasta itseensä. Toiseksi: he eivät suvainneet toisenlaisen elämäntavan omaksuneita ihmisiä. He eivät rakastaneet heitä. He halveksivat.

Ja miksi näin onnettomasti pääsi tapahtumaan?

Eiköhän vaan siksi että oikeasta opista ja lain kirjaimesta oli tullut heille Jumalan tahdon mukaista elämää ja lain henkeä tärkeämpi asia. Elämä vinoutui ja suistui väärille uomille, vaikka oppirakennelma oli tarkkaan mietitty, käskyillä ja kielloilla varmistettu. Elämää normittavat tiukat säännöt jättivät hämäräksi Jumalan lain ytimen. Lähimmäisen rakastaminen pääsi unohtumaan. He eivät valinneet Laupiaan Samarialaisen tietä. He kulkivat lähimmäisen ohitse. Tämän vuoksi Herramme toteaa: ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi. Itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa”.

Uskonnollinen elämä ei ole sillä tavoin omalakinen, että se ei voisi yhtä lailla vinoutua kuin vaikkapa liike-elämä. Raamatulla voidaan lyödä päähän. Lähimmäisiä voidaan nujertaa ja alistaa mielivaltaisilla muka Raamattuun perustuvilla käskyillä ja kielloilla. Ääriesimerkki on Afrikassa, tarkemmin Kongossa, Sudanissa ja Ugandassa vaikuttava Lord´s Resistance Army, Herran vastarinta-armeija. Se on yksi maailman pahamaineisimmista sissiliikkeistä. Tämä sotilaallinen kiihkokristittyjen liike pitää mm. polkupyörällä ajamista syntinä. Polkupyörällä ajamisen synnistä tavattuja he rankaisevat leikkaamalla irti vaikkapa nenän tai korvan.

Aivan erityisesti juuri itse keksityt käskyt ja kiellot etäännyttävät Jumalasta. Niiden noudattajista tulee itseriittoisia, ylpeitä, moraalisten ihanteiden nimissä toisin ajattelevia ja toisin uskovia halveksivia ihmisiä.

Teologiassa tällaista itse valittua hurskautta nimitetään omavanhurskaudeksi. Omavanhurskas pyrkii kelpuuttamaan itsensä Jumalalle. Hän ei turvaudu Kristukseen. Hän turvautuu omiin keinoihin. Omavanhurskas kerää taivaspisteitä ansioitumalla.

Jumalan armo on vaikea ottaa vastaan, koska sen edessä joudumme tunnustamaan, että emme hallitse elämäämme. Armon ahdas portti, josta evankeliumit kertovat, on nöyrtyminen. Joskus ajatellaan, että ahtaasta portista pääsee sisälle, kun on moraalisesti riittävän hyvä ja mitan täyttävä. Mutta eihän asia näin ole. Armon ahdas portti kuvaa täydellistä riippuvaisuutta siitä mitä Jumala minulle antaa.

Me luterilaiset olemme kaiketi oppineet, että Jumala ei hyväksy omiin ansioihin luottavaa pöyhkeilyä. Meidät on rokotettu kaikenlaista ansioajattelua vastaan.
Olemme oppineet, että Jumala odottaa meiltä nöyryyttä. Mutta olemmeko oivaltaneet, että myös nöyryyden tavoittelussa voi piillä ansa. Nöyryytemme voi olla teeskentelyä, salattua ylpeyttä tai marttyyrin roolin tavoittelua. Nöyryys voi vääristyä nöyristelyksi.

Näennäisen nöyryyden ja teeskentelevän hengen köyhyyden kaapuun piiloutuminen on kuoppa, johon me luterilaiset kristityt lankeamme erityisen herkästi.
Tullimiehen rukous Jeesuksen vertauksessa on aito ja teeskentelemätön. Siksi se on esikuvallinen. Siihen ei ole mitään lisättävää. ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Uuden elämän juhla

Tue, 10 Apr 2007 06:53:00 GMT

Uuden elämän juhla

Kolmannen päivän aamuna tyhjältä haudalta lähti Jumalan enkelten saattelemana liikkeelle ilosanoma: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” (Luuk 24:6). Syntyi kristillinen ylösnousemususko.

Usko ylösnousemukseen on kristillisen uskon perusta. Se avaa taivaan portit. Se uudistaa myös tämänpuoleisen elämän. Kirkko on siksi että täällä kuollaan. Kirkko on myös siksi että täällä eletään.

Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisjuhlan sanoma sovituksesta ja ylösnousemuksesta on yhteinen kaikille kristityille.

Ehtoollispöytään polvistuessani ajattelen usein, että kaikkialla maailmassa kristityt kumartuvat Mestarin palveltaviksi Herran päivänä, sunnuntaina.

Kaikki rajat ylittävä yhteyden tunne on merkityksellinen.

Ilosanoma osallisuudesta Jumalan lahjoihin, iankaikkiseen elämään ja syntien anteeksisaamiseen, on tarkoitettu kaikkeen maailmaan. Nykyään kolmannes maapallon väestöstä on kristittyjä.

Uuden testamentin aikaan kristinusko oli pienen vähemmistön uskonto. Vähemmistö tavoitteli rakkaudellista elämää valtiovallan määräämissä puitteissa. Orjuutta ja muita valtarakenteita siedettiin. Uuteen testamenttiin sisältyvässä kirjeessä Tiitukselle orjia kehotetaan alistumaan kaikessa isäntiensä tahtoon ja toimimaan näiden mielen mukaan (Tiit 2:9). Nopeasta yhteiskunnallisesta muutoksesta ei unelmoitu.

Tänäkin päivänä kristinusko on sydänten vallankumousliike

Ensisijaisena tavoitteena on ihmisen sisäinen uudistuminen, ilo, rauha ja vapaus. Vuosisatojen saatossa ilosanomaan sisältyvä lähimmäisen rakastaminen ja sanoma jokaisen ihmisen mittaamattomasta arvosta on uudistanut myös yhteisöllistä elämää ja yhteiskunnan rakenteita.

Vastuuta kantavan suomalaisen yhteiskunnan juuret ovat vuosisataisessa kirkon työssä. Sen huomassa ovat alkaneet kirjakieli, opetus ja kasvatus, terveydenhoito, sosiaalitoimi, tiedotus sekä oikeuslaitos.

Paranneltavaa riittää aina. Emme ole taivaassa. Nykyaikainen demokratia on kuitenkin lähempänä kristinuskon yhteisöllisen elämän ihanteita kuin alamaisuuden ja valtahierarkioiden varaan rakentunut antiikin yhteiskunta.

Tyhjältä haudalta lähti liikkeelle sydänten vallankumousliike. Uuden testamentin ydinsanomaan perustuen myös vapautusliike on varsin osuva nimitys kristinuskolle.

”Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden Voittajan” (Kol 2:15). Kuoleman kahleista Vapauttajan seurassa elämä uudistuu päivittäin.

Juhani Lavanko

kirkkoherra

Nöyryys kuuluu Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen

Tue, 23 Jan 2007 07:52:00 GMT

Saarna Kastellin kirkossa 21.1.07, 1. Rukouspäivä, teksti Fil. 2:1-9

”Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi”. Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin säkeet ovat seurakunnan uskontunnustus. Todennäköisesti tämä ylistyslaulu on ollut käytössä seurakunnan kaste- tai ehtoollisliturgiassa. Uuteen testamenttiin sisältyviä seurakunnan elämästä nousevia hymnejä ja tunnustuslausumia lukemalla ja kuulemalla me edelleen tänä päivänä pääsemme läheiseen vuorovaikutukseen ensimmäisen sukupolven kristittyjen kanssa. Saamme ylistää ja kiittää heidän kanssaan samassa kuorossa ja tunnustautua yksinkertaiseen uskoon: ”Jeesus Kristus on Herra”. Apostoli Paavali lainaa kirjeissään usein tätä vanhinta tunnettua koolla olevan seurakunnan uskontunnustusta ”Jeesus on Herra”. Tämä yksinkertainen tunnustus ilmaisee, että Jeesuksella on kaikki Jumalan valtuudet. Hän on voittanut kuoleman vallat. Hän on ylösnoussut. Hän elää ja toimii seurakuntansa keskellä.

Päivän saarnatekstissä seurakunta ylistää Kristusta, jonka Jumala on korottanut yli kaiken. Erityisen paljon korostuu myös Jeesuksen alennustien merkitys. ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan”. Paavali lainaa näitä Kristuksen nöyrtymisestä kertovia säkeitä kehotuspuheessa. Hän asettaa Jeesuksen nöyryyden esikuvaksi kaikille kristityille. ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.” Ajatus Jumalan nöyryydestä on kristillisen uskon ainutlaatuisuuden ytimessä. Kristinuskon Jumala on toisenlainen. Tästä toiseuden kokemuksesta nousee Paavalin yhteenveto I. Korinttilaiskirjeessä. ”Juutalaiset torjuvat julistuksen ristiinnaulitusta Kristuksesta herjauksena. Muille se on hulluutta.” Ajatus Jumalan nöyryydestä on uskonnoille itse asiassa niin vieras, että voimme perustellusti kysyä, onko kristinusko sanan tavanomaisessa merkityksessä lainkaan uskonto.

Nöyryys kuuluu Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen

Pari vuotta sitten oli Sana – lehdessä professori Jaakko Eleniuksen haastattelu. Huutomerkillä vahvistettu haastattelun otsikko kuului ”Kristinusko ei ole uskonto!”. Elenius perustelee väitettään kristinuskon ainutlaatuisella armolla. Kun Jumalan armo on keskeistä, ei uskonnollisilla järjestelmillä, ideologioilla ja uskonnon rakennelmilla ole käyttöä. Myös marttyyripappi Dietrich Bonnhoeffer näki kirkkaasti, että kristillisessä uskossa on perimmältään kysymys aivan muusta kuin yleensä uskonnoissa ja ideologioissa. Näkemyksensä kristinuskon ainutlaatuisuudesta hän sanottaa seuraavasti: ”kristittynä eläminen ei ole uskonnollisena ihmisenä, vaan ihmisenä elämistä”. Tässä valossa kristinuskon tavoite on siinä, että meistä tulee ihmisiä. Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen kuuluu keskeisesti nöyryys. Nöyryys on vaikenemista elämän salaisuuksien edessä. Nöyryyden vastakohta on ylpeys, kreikaksi hybris. Hybris on ylimielisyyttä, uhmamieltä ja suuruudenhulluutta.

Raamatun luomiskertomuksen valossa ylpeys, hybris, on ihmisen perussynti. Sielunvihollisen markkinoima tuote paratiisissa oli kaikkitietävyys. Perkele lupasi, että hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän avulla ihminen voi saavuttaa täydellisen tiedon ja tulla jumalan kaltaiseksi. Ei tarvitse koskaan nöyrtyä: kaikki rajoitteet, niin taloudelliset, tekniset kuin inhimillisetkin, ovat kuin heinänkorsia tuulessa. Nykyään jotkut uususkonnot kuten skientologia lupaavat palkita ihmisen kaikkivoipaisuudella, kun hän uskonnon menetelmiä käyttäen jalostaa itseään riittävän pitkälle.
Paratiisin kuva hyvän ja pahan tiedon puusta ja sen houkutuksista on tänä aikana erityisen ajankohtainen. Elämme tietoyhteiskunnassa. Miten hienoa olisikaan, jos voisi tietää kaiken ja laittaa sen nätisti tietokantaan. Miten siistiä olisi kuulua tiedostavaan etujoukkoon, joka on jo päässyt maistamaan tiedon puusta. Usko keskitettyyn järkeen houkuttelee kuin huume. Niinpä ihmiskunnan historia on tulvillaan esimerkkejä maailmanpoliiseista, jotka kaiken ja kaikkien tarpeet tietävinä ovat katsoneet oikeudekseen panna ihmisten asiat heidän puolestaan pienintä piirtoa myöten järjestykseen. Kun ihminen ei suostu rajallisuuteensa, seuraa väistämättä tuhoa ja kärsimystä.

Tänä aikana nöyryys ei ole muodissa. Sietäisi olla. Emme voi liioitella nöyryyden merkitystä, oli sitten kyse siitä, miten suhtaudumme itseemme, toisiin ihmisiin, luontoon tai Jumalaan. Nämä perussuhteet ovat läheisesti kytköksissä. Ne ovat kokonaisasenteemme ulottuvuuksia. Niistä on puhuttava yhtä aikaa.

Nöyryys tulkitaan herkästi puuttuvaksi itsetunnoksi ja ihmisarkuudeksi. Kilpailuyhteiskunnassa tulee tulla toimeen omillaan ja myös uhota sopivassa määrin. Kuuluu näyttää ja näkyä. Kuitenkin juuri nöyryys on meille lahja ja mahdollisuus. Se merkitsee lupaa olla teeskentelemättä juuri se mikä tässä ja nyt olen. Nöyryys on tietoisuutta omasta sisäisestä keskeneräisyydestä, riittämättömyydestä ja myös pahuudesta.

Jumalan kuvaksi luotuina ihmisinä meillä on perusoikeudet, joita muut eivät saa loukata ja jotka Jumala itse on kymmenen käskyn lain toisessa taulussa vahvistanut. Rakkauden kaksoiskäskyssä meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseämme. Itsemme mitätöinti ei siis ole nöyryyttä. Päinvastoin. Omien lahjojen kieltäminen ja vähätteleminen voivat kuulostaa nöyryydeltä, mutta ovat tosiasiassa aika usein itsekkyyttä ja ylpeyttä. Vanha sanonta ”vaatimattomuus on itsekkyyden suosituin mantteli” taitaa usein osua kohteeseen, jos olemme itseämme kohtaan rehellisiä. Itse valittu nöyryys ja nöyristely ei ole aivan harvinaista edes seurakunnan elämässä.

”Minä” ei voi olla nöyrä, vaikka kuinka vakuuttelee siitä itseään ja muita. Nöyryyttä ei voi teeskennellä. Nöyryyttä on sen tunnustaminen, mitä itsellä on ja mihin pystyy. Esimerkiksi seurakunnan luottamushenkilön kohdalla tämä merkitsee omien lahjojen tunnustamista ja luovuttamista yhteiseen käyttöön. Jos osaan jotakin sellaista, mitä muut tarvitsevat, ja ilmoittaudun palvelemaan, se on nöyryyttä, vastuuntuntoisuutta ja siten myös rakkautta. Samalla on kuitenkin muistettava, että kaikki omat kyvyt ovat lahjoja, siis saatuja, eivät omia ansioita, ja että lahjat ovat nimenomaan Jumalan antamia.

Jos meillä on nöyrä ja samalla realistinen kuva itsestämme, uskallamme antaa lahjamme käyttöön. Emme järkyty emmekä edes hirveästi hämmästy jos epäonnistumme. Nöyryyden maaperässä versoaa kiitollinen mieli, kiitollisuus vähästä. Ylpeän ihmisen on erityisen vaikea olla kiitollinen, koska hän ei koskaan saa niin paljon kuin hän omasta mielestään ansaitsee.

Suhteessa toisiin ihmisiin nöyryys merkitsee rinnalle asettumista. Viime sunnuntain epistolassa Roomalaiskirjeestä apostoli ilmaisee asian kohti käyvästi. ”Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle”. Lännen kirkon tunnetuin kirkkoisä Augustinus sanoi 5. vuosisadalla ”Missä on nöyryyttä, on myös laupeutta”. Nöyryys johtaa lähimmäisten rakastamiseen. Ilman nöyryyttä tuijotamme omaan napaamme. Mieli käpertyy itseemme ja näemme toiset ihmiset pelkkinä objekteina.

Suhteemme luontoon ja ihmisiin heijastelee suhtautumistamme Jumalaan

Tänä talvena on keskusteltu ilmoista tavallista enemmän eikä pelkästään kepeästi. On vihdoin herätty ja ryhdytty suhtautumaan vakavasti ilmastomuutokseen. Ihmiselle joka on tottunut lähestymään luontoa kirves kädessä, tekee nöyrtyminen luonnon voimien edessä äärimmäisen kipeää. Taloudellisessa kilpailussa ei elintason kasvun ja luonnon sietokyvyn rajoja hevin tunnusteta. Lienee niin että taivumme vasta pakon edessä jos silloinkaan. Olemme unohtaneet että Jumala ei ole kutsunut meitä vain viljelemään, vaan myös varjelemaan luomakuntaa. Tämän vuoden rukouspäiväjulistuksessa todetaan seuraavasti: ”luomakunnan jäsenenä ihminen kuuluu yhteiseen luotujen joukkoon, ja on siinä mielessä eläinten, lintujen, kalojen, kivien ja kasvien veli ja sisar”. Tämä kristilliseen luomisuskoon ja Jumalan työtoveruuteen keskeisesti sisältyvä ajatus on vaikea sisäistää, koska itsekkyys on vallannut mielen eikä nöyryydelle ole sijaa. Ehkä on myös unohtunut, että Jumalan lupauksiin perustuva tulevaisuus ei toteudu kohtalonomaisesti. Ihmisen mahdollisuuksien ja elämän peruslainalaisuuksien ja välttämättömyyksien välillä vallitsee jännite. Ihmisen ja koko luomakunnan tulevaisuus tällä haavoitetulla planeetalla riippuu paljon siitä, miten me Kristukseen kastetut länsimaiden ihmiset vastaamme Jumalan puhutteluun, kehotukseen pitää huolta elinympäristöstämme.

Suhteemme luontoon heijastelee suhtautumistamme Jumalaan. Vielä paljon selvemmin heijastelee suhtautumistamme Jumalaan se, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja itseemme. Se joka suhtautuu ylpeästi ihmisiin, ei voi suhtautua nöyrästi Jumalaan. Se joka suhtautuu nöyrästi Jumalaan, ei voi suhtautua ylpeästi ihmisiin. Jumala suhteen toisena osapuolena on kuitenkin radikaalisti muuta kuin toiset ihmiset. Ihmisinä olemme toistemme kanssa samalla viivalla: olemme siskoja ja veljiä, lihaa ja verta, rajallisia ja kuolevaisia olentoja. Kukaan ihminen ei ole meitä luonut. Kukaan ihminen ei ole perimmäinen tuomarimme. Vain Jumala on Luoja ja Tuomari. Ylpeys Jumalan edessä on hulluin asenne mitä ihmisellä voi olla ja kuitenkaan kukaan meistä ei ole siitä vapaa. Me kaikki kuulumme langenneeseen sukukuntaan. Synti ei ole vain yksittäisiä vääriä valintoja ja tekoja. Synti on kohtalomme.

Jumala on pyhä, vanhurskas ja puhdas. Tämän vuoksi oman syntisyyden ja syyllisyyden tunnustaminen on ainoa oikea asenne ja juuri sitä nöyryyttä, jota Jumala meiltä odottaa. Nöyrä ei turvaa omaan hurskauteensa. Nöyrä turvaa Kristuksen vanhurskauteen. Nöyrä ei tee parannusta naapurin synneistä, vaan omista synneistään.

Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on tärkeä muistutus: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” ja vielä kehotus: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät”. Ylpeys murtuu ja nöyryys syntyy itsensä meidän tähtemme nöyryyttäneen Jeesuksen seurassa. ”Hän alensi itsensä”, vanhemman raamatunsuomennoksen mukaan ”Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti”.

Jeesus kutsuu Jumalan lahjojen osallisuuteen lempeästi. Hän sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” Jumalan armo on vaikea ottaa vastaan, koska sen edessä joudumme tunnustamaan että emme hallitse elämäämme. Nöyrtyminen on se armon ahdas portti, josta evankeliumit kertovat. Joskus ajatellaan, että ahtaasta portista pääsee sisälle kun on moraalisesti riittävän hyvä ja mitan täyttävä. Mutta eihän asia näin ole. Armon ahdas portti kuvaa täydellistä riippuvaisuutta siitä mitä Jumala minulle antaa. Kaikki on armoa. Armahdetut ja toisiaan armahtavat mahtuvat ylistämään ja kiittämään samassa kuorossa: ”Jeesus Kristus on Herra”.

Juhani Lavanko
kirkkoherra

Joulu on Jumalan läsnäolon juhla

Mon, 18 Dec 2006 07:51:00 GMT

Joulu on Jumalan läsnäolon juhla

Joulun sanoma on siinä, että Jumalan ihmisrakkaus ei hiipunut välirikkoon.

Evankelistat Luukas ja Matteus kuvaavat ensimmäisen joulun merkitystä monin kuvin (Luuk 2:1-20, Matt 2:1-12) Sen sijaan evankelista Johannesta eivät Jeesus-lapsen syntymän historialliset puitteet näytä erityisemmin kiinnostavan. Hän ei kerro idän viisaista miehistä, ei kedon paimenista, ei täpötäydestä majatalosta, ei seimestä eikä muustakaan, mikä meidän mielikuvissamme liittyy vahvasti Betlehemin ensimmäiseen jouluun.

Johannes pohtii jouluevankeliumissaan (Joh 1:1-14) joulun merkitystä ilman havainnollistavia kuvia. Jumalan ihmiseksi tulon juhlan merkityksen pohdinta alkaa viittauksella kauas historiaan. Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala (Joh 1:1).

Johannes kuvaa Jumalan luomistyön rakkauden teoksi. Rakkaus ilmenee siinä, että Jumala tarkoitti meidät elämään hänen läheisessä yhteydessään, jatkuvassa kohtaamisessa. Hän antoi ihmiskunnalle mahdollisuuden hyvään elämään. Hän teki ihmisestä lähes jumalolennon. Mutta ihminen halusi enemmän. Ihminen halusi olla Luojaansa suurempi. Yhteys Jumalan ja ihmisen välillä särkyi.

Joulun sanoma on siinä, että Jumalan ihmisrakkaus ei hiipunut välirikkoon. Joulu kertoo Jumalan ehtymättömän ihmisrakkauden ilmestymisestä. Ensimmäinen joulu saa paikkansa Luojan pelastussuunnitelman keskuksessa. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh 1:14).

Kirkossamme on jouluyönakin tapana, että ehtoollisjumalanpalveluksen eli messun toimittanut pappi kiittää messun jälkeen sakaristossa Jumalaa hänen läsnäolostaan näitä Johanneksen jouluevankeliumin sanoja tapailemalla. Joulun englanninkielinen nimitys, Christmas, suomeksi Kristus-messu, kertoo osuvasti joulun Herran erityisestä läsnäolosta juuri pyhän ehtoollisen sakramentissa.

Tämä aika on iankaikkisuuden sylissä

Joulun merkitys ei ole vain siinä mitä tapahtui Betlehemin kaupunkipahasessa pari tuhatta vuotta sitten. Joulun merkitys on siinä, että Kristus on tänä päivänä veljesi ja pelastajasi. Hän on täynnä armoa ja totuutta tänään. Hän on tullut lähelle ja sitoutunut sinun aikaasi ja historiaasi. Hän on läsnä tässä ajassa, sen iloissa ja murheissa, mutta hän ei ole aikaamme sidoksissa.

Tämä aika on iankaikkisuuden sylissä. Sama Sana, joka oli Jumalan luona ennen luomisen aamua, on läsnä sinun elämässäsi tänään. Hän on rinnalla kulkija. Saat jakaa hänen kanssaan vaivasi ja ilosi. Hän välittää ja on kiinnostunut sinun elämästäsi. Yksikään ihminen ei ole Jumalalta hukassa eikä kadoksissa.

Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen (Joh 1:12). Tämä Johanneksen jouluevankeliumin lupaus tarkoittaa, että Jumalalla on suunnitelma sinua varten. Hän tahtoo pelastaa sinut. Pelastus merkitsee yhteyttä ja osallisuutta Jumalaan ja hänen lahjoihinsa, joista suurin on syntien anteeksisaaminen ja iankaikkinen elämä. Joulun Herra lahjoittaa yhteyden ja osallisuuden.

Jouluna saamme ihmetellä, ylistää, kiittää ja palvoa Jumalaa, joka on niin suuri että tulee meidän tähtemme pieneksi.

Iloista Vapahtajamme syntymäjuhlaa ja armorikasta vuotta 2007.

Juhani Lavanko
Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Jumalan pyhä laki on annettu siksi, että ihmisen hyvä täällä maailmassa toteutuisi

Mon, 30 Oct 2006 07:49:00 GMT

Saarna 8.10.2006, Pyhän Andreaan kirkko, 18. su hell. Mk 2:23-28

Jumalan pyhä laki on annettu siksi, että ihmisen hyvä täällä maailmassa toteutuisi.

Päivän evankeliumissa on jännite Jumalan läheisyyden synnyttämän ilon ja sapatin viettoa normittavien pikkutarkkojen säädösten välillä.

Mestari sallii oppilaiden katkoa pyhäpäivänä tähkäpäitä, kun kerran on nälkä. Hän toimii Mooseksen lain mukaisesti. Viidennen Mooseksen kirjan 23. luvun viimeisissä jakeissa ohjeistetaan elämää seuraavasti: ”Kun tulet jonkun viinitarhaan, voit syödä rypäleitä mielin määrin, kunnes olet kylläinen, mutta astiaan et saa niitä kerätä. Kun kuljet viljapellon halki, voit käsin kerätä tähkäpäitä, mutta sirpillä et saa leikata itsellesi toisen viljaa.” Jeesuksen ajan fariseuksille tällaiset lain säädökset olivat liian väljiä ja vapaamielisiä. He vaativat pikkutarkkaa lain noudattamista. Niinpä he kaiken varalta tulkitsivat tähkäpäiden katkomisen sadonkorjuuksi. Mooseksen laki kieltää viljankorjuun sapattina.

Jeesuksen ajan Palestiinassa oli toki uskonnollisia ääriliikkeitä, jotka tulkitsivat lakia fariseuksiakin ankarammin. Äärikonservatiiveihin essealaisiin verrattuna fariseukset olivat maltillisia keskitien kulkijoita. Essealaisten yhteisö opetti, että hengenvaaraan joutuneen auttaminen on sapattina ehdottomasti kielletty.

Evankeliumit värittyvät kuvauksista, joissa Jeesuksen opetus lain ytimestä joutuu törmäyskurssille. Erityisesti sapattisäädökset ovat kiistakeskustelujen polttopisteessä. Jeesus parantaa sairaita kyselemättä mikä viikonpäivä kulloinkin sattuu olemaan. Säädöskokoelmien sijasta hän opettaa yhden käskyn. Hän opastaa, että koko laki sisältyy rakkauden kaksoiskäskyyn. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tässä on laki ja profeetat. Lain soveltamiseksi käytännön elämään hän opettaa rakkaudellisten ihmissuhteiden menetelmän. Mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää se heille.

Uusissa tilanteissa meidän on siis kysyttävä mitä jokin asia merkitsisi, jos se sattuisi omalle kohdalle ja toimittava sen mukaisesti. Tämä ihmisyyteen oleellisesti kuuluvien Jumalan antamien lahjojen, järjen ja tunteen käyttämisen menetelmä perustuu kokemukseen, että kaivoon pudonnut tahtoo tulla autetuksi ja nostetuksi ylös oli sitten arki tai pyhäpäivä. Hyvää on lupa tehdä aina.

”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Tähän iskulauseeseen kiteytyy Jeesuksen opetus lain merkityksestä ja tehtävästä. Jumalan pyhä laki on annettu siksi, että ihmisen hyvä täällä maailmassa toteutuisi. Lain tarkoitus ei ole hankaloittaa elämää tai tehdä elämä ikäväksi. Pyhäpäivä ei siis ole siksi, että ihmistä voitaisiin orjuuttaa sapattisäädöksillä, käskyillä ja kielloilla. Pyhäpäivä on siksi, että me ihmiset tarvitsemme lepoa.

Sellainen uskonnonharjoittaminen on pahasta, mikä ei palvele ihmisen hyvää. Emme kokoonnu jumalanpalvelukseen pakosta, vaan siksi, että janoamme läheistä yhteyttä Herraamme. Tahdomme levähtää ja tulla ravituiksi, jotta jaksaisimme kohdata arjen. Vapahtaja viittaa päivän evankeliumissa itseensä kun hän sanoo: ”Ihmisen Poika on myös sapatin Herra.” Tässä Jeesuksen lausumassa voi nähdä profeetallisen viittauksen pääsiäisen tapahtumiin. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista sapatin jälkeen, kolmannen päivän aamuna. Juutalaisten sapatin, lauantain sijasta kristityt ryhtyivät viettämään pyhänä Herran päivänä sunnuntaita, ylösnousemuksen päivää. Ylösnoussut Mestari on äärimmäisen konkreettisesti sapatin Herra.
Jeesuksen lausuma viittaa pääsiäisaamun iloon ja riemuun, mutta se kertoo myös siitä, että hän asettuu rohkeasti lain yläpuolelle niissä tilanteissa, joissa laki on kääntynyt ihmistä vastaan.

Uuden testamentin kirjoitukset paljastavat, että eivät pelkästään fariseukset, vaan myös monet Jeesuksen seuraajista pitivät hänen suhtautumistaan Mooseksen lakiin liian vapaamielisenä. Ruoka- ja puhtaussäädökset nousivat keskeiseksi kiistakysymykseksi. Jeesus ei ruokamääräyksistä piitannut. Hän opetti, että ”mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, ei voi häntä saastuttaa”. Monet kristityt, joilla oli juutalainen tausta, vaativat, että kristittyjen on kieltäydyttävä veriruokien syömisestä. He myös vaativat, että kristityt pojat ja miehet tulee ympärileikata juutalaisen tavan mukaisesti.

Apostolien tekojen 15. luvun kuvaus Jerusalemissa vuonna 48 pidetystä kokouksesta, johon myös apostoli Paavali osallistui, on keskeinen dokumentti ensimmäisen sukupolven kristittyjen kiistasta. Vanhoillinen rintama jäi kokouksessa häviölle. Paavali taisteli kristinuskon vapaaksi juutalaisen uskonnonharjoittamisen säädöksistä. Hän on saanut jälkipolvilta lisänimen Vapauden apostoli. Paavali näki kirkkaasti, että vaikka laki säilyttää merkityksensä Jumalan tahdon osoittajana, se on kadottanut asemansa pelastavana järjestelmänä.

Galatian maakunnan seurakunnille kirjoittamassaan kiertokirjeessä Vapauden apostoli julistaa: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti, pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” Tämä Paavalin kehotus on aina erittäin ajankohtainen. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Kiusaus normittaa kanssaihmisten elämää mitä merkillisimmillä käskyillä ja kielloilla ei ole aivan vierasta tällekään ajalle.

Joskus uskonsuunnat ja ryhmäkunnat etääntyvät niin kauas kristityn vapaudesta, että ne pitävät Jumalalle kelpaamisen edellytyksenä omintakeisen tapakulttuurinsa sisäistämistä. Vaativan kristillisyyden ilmastossa unohtuu, että kristinuskossa ei ole kysymys suoritusmerkintöjen ja ansiopisteiden keruusta. Roomalaiskirjeessä Paavalin riemu kristityn vapaudesta kiteytyy iskulauseeseen ”Kristus on lain loppu”. Tämä tarkoittaa, että laki on kelvoton pelastustie.

Kristityn vapaus on ulkonaisista olosuhteista riippumatonta sisäistä vapautta ja iloa osallisuudesta Jumalan lahjoihin.
Omassa luterilaisessa perinteessämme Jumalan pelastavasta toiminnasta käytetään usein erityisesti Paavalin kirjeistä tuttua vanhurskauttamisen käsitettä. Jumala vanhurskauttaa syntisen Kristuksen tähden.

Läheisiä vastineita sanalle vanhurskas ovat Jumalan hyväksymä, pelastettu, kelvollinen, oikeamielinen. Oikeuskieltä käyttäen voidaan sanoa, että vanhurskas on saanut Jumalalta vapauttavan tuomion.

Martti Luther ilmaisee uskonvanhurskauden periaatteen kirkkomme tärkeimmässä tunnustuskirjassa, Augsburgin tunnustuksessa vanhahtavalla, mutta tälläkin vuosituhannella ymmärrettävällä tavalla: ”Seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.”Kristuksen tähden me siis kelpaamme Jumalalle, vaikka olemme syntisiä ihmisiä.

Kristillisessä uskossa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Usko on sen tunnustamista, että en riitä itselleni. Tarvitsen Jumalaa. Usko on kuin tyhjä käsi jonka lapsi ojentaa luottaen että Isä siihen tarttuu. Vanki tarvitsee Vapauttajan, muuten hän jää kahleisiin. Jumalan läheisyys synnyttää ilon ja vapauden, jossa on jotain samaa kuin niiden huolettomien oppilaiden kokemuksessa, jotka Mestarin seurassa syövät viljapellolla tähkäpäitä, kun kerran on nälkä.

Ihmisenä olemiseen kuuluu luontaisetuna epävarmuus

Wed, 27 Sep 2006 06:48:00 GMT

Saarna Karjasillan kirkossa 24.9.2006. Tekstinä Matteus 6:19-24

Ihmisenä olemiseen kuuluu luontaisetuna epävarmuus. Olemisemme on epävarmalla pohjalla. Kuvitelma elämän hallinnasta ja kaikkivoipaisuudesta on suuri illuusio. Viiden vuoden takainen Manhattanin katastrofi New Yorkissa havahdutti läntisen maailman hetkeksi hereille elämän hallinnan harhasta.

Kaikkivoipaisuuden synnistä ei kuitenkaan tehty parannusta. Turvattomuuden ja epävarmuuden tunnetta paettiin. Ryhdyttiin entistä kiivaampaan asevarusteluun ja mittaviin sotatoimiin terrorismia vastaan. Taustalla vaikutti ajatus siitä, että turvallisuus lisääntyy, kun maailmasta poistetaan paha.

Strategian tueksi kehitettiin teoria pahan akselista. Teorian jalkauttamisen seurauksena elämme nyt maailmassa, jonka turvallisuuspoliittinen asetelma muistuttaa vanhojen lännen leffojen mustavalkoisia kuvia pahoista rosvoista ja hyvistä sheriffeistä. Joku lienee kuvitellut, että ihminen voi johtaa kansojen ja valtioiden elämää kuten käsikirjoittaja ja ohjaaja elokuvaa. Terrorismin kasvualustaa on ruokittu epäonnistuneilla sotatoimilla. Osama bin Laden ja hänen kaltaisensa näyttäytyvät yhä useampien silmissä eräänlaisina Robin Hoodeina, jotka toimivat lännen todellista tai koettua sortoa vastaan.

Epävarmuus ja turvattomuuden tunne ovat entisestään lisääntyneet. Ihmiset pelkäävät toisiaan. Meille pelkääville ja turvaa hapuillen etsiville Vapahtaja sanoo lyhyesti ja yksiselitteisesti: ”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”. Teillä on vain yksi vaihtoehto, ei kahta. Turva ei löydy mammonassa. Turva löytyy yksin Jumalassa.

”Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa”. Näiden sanojen taustalla on kokemus siitä, että jos rakennamme elämämme perustan itse kyhäämiemme pylväiden varaan, jäämme tyhjän päälle, kun kainalosauvat katkeavat. Tämä perustotuus ja lainalaisuus koskettaa koko olemassa oloamme ja kaikkea elämää. Epävarma ja turvaton, ponnistelujensa ja suoritusvimman uuvuttama löytää turvan vain Jumalan sylissä.

Menestymisen, elintason huuman ja teknisen edistyksen sokaisema unohtaa herkästi, että Jumalan sallimuksesta voi tässä maailmassa tapahtua mitä tahansa, kenelle tahansa, missä tahansa, milloin tahansa. Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille. Yhtä lailla myös onnettomuudet ja epäonnistumiset voivat kohdata niin pahoja kuin hyviäkin.

Tämä maailma ei ole Jumalan taivas. Mutta tämä aika on iankaikkisen Jumalan sylissä. Aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin. Jumalaan turvaava on täälläkin ehdottomasti tallessa myös silloin, kun elämä näyttää nurjan puolensa. Olemme Jumalan sylissä myös elämän täydellisessä haaksirikossa.

”Katsokaa taivaan lintuja! Katsokaa kedon kukkia!” Näillä sanoilla Vapahtaja kutsuu meitä pyhään huolettomuuteen. Työtä ja suorittamista yli kaiken arvostavassa yhteiskunnassa pyhän huolettomuuden sisäistäminen on erityisen vaikea läksy. Pyhää huolettomuutta on opeteltava läpi elämän. Ehkä sen sitten oppii kun omat voimat ovat kokonaan poissa. Sanat kedon kukista ja taivaan linnuista on meitä syvästi rakastavan Jeesuksen lempeää puhetta.

Vapauteen, iloon ja huolettomuuteen ei voi määrätä eikä pakottaa. Mutta voi kutsua lempeästi. Meille turvallisuusneuroosiin sairastuneille Jeesuksen sanat ovat toisen maailman ääni. Lempeät sanat taivaan linnuista ja kedon kukkasista viestivät Jumalan rakkauden vaikutuspiiristä. Rakkauden henki vapauttaa ihmissydämen kaikesta orjuudesta, myös rahan vallasta.

Raha ja omaisuus eivät sinällään ole pahasta. Usein kuitenkin juuri rahasta ja omaisuudesta tulee meille mammonaa, johon kiinnymme väärällä tavalla. Raamatullisena käsitteenä mammona tarkoittaa kaikkea mihin ihminen Jumalan sijasta kiinnittää sydämensä. Raha ja omaisuus sokaisevat monia kuvittelemaan, että ne antavat voiman ja vallan hallita omaa ja toisten elämää. Juuri tämän vuoksi Jeesus varoittaa rikkaita: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan”.

Raamatun valossa ihminen, joka kiinnittää sydämensä mammonaan, on tyhmä. Bisneskielellä ilmaistuna mammonaan takertuva on huono sijoittaja. Mammonan orjuudesta vapaa ymmärtää, että hän toki voi sijoittaa varojaan pörssiosakkeisiin, mutta paljokaan omaisuus ei tuo hänen elämäänsä perusturvaa. Kaikki voidaan ottaa hetkessä pois eikä täältä saa mukaansa mitään, kun viimeinen veräjä aukeaa.

Mammonan orjuudesta vapautettu turvaa elämänsä Taivaan Isään ja hänen huolenpitoonsa. Jumala on turva turvattomalle. Tämä paradoksaalinen totuus merkitsee, että Jumalaan turvautuminen ei poista ihmisen osaan kuuluvaa epävarmuutta. Ja kuitenkin ilo on suuri ja vapauden tunne on mittaamaton, kun saa jakaa turvattomuuden ja epävarmuuden tunteen Jumalan kanssa. Hän on kaiken elämisemme ja olemisemme perusta. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme, julistaa apostoli Paavali tunnetussa Ateenan Areiopagin saarnassaan.

Tässä valossa Jeesuksen seuraamisessa ei ole kysymys oikeassa olemiseen takertumisesta, vaan omaan epävarmuuteen ja keskeneräisyyteen suostumisesta. Seuraaminen on mahdollista vain nöyrälle. Mammonaan, omiin mahdollisuuksiin ja voimiin luottavan on vaikea suostua seuraajaksi.
Aito nöyryys vie polvirukoukseen Jumalan edessä. Nöyrä tunnustaa: ”En riitä itselleni, tarvitsen Jumalaa”.

Tässä ajassa on paljon uskonnollisuutta, joka antaa katteettomia lupauksia. Ota Jeesus elämääsi, niin menestyt. Hymyä huuleen, Keep smiling. Tällaisilla lupauksilla ei ole mitään tekemistä Uuden testamentin Vapahtajan kanssa. Hän ei lupaa seuraajilleen helppoa elämää. Sen sijaan hän sanoo: ”Maailmassa teillä on ahdistus”. Hän ei lupaa poistaa ahdistusta, mutta hän lupaa jakaa kipumme. Hän lupaa olla läsnä ja lähellä myös elämän iloissa. Hän lupaa, että hänen seurassaan vaikeallekin elämälle löytyy mieli ja tarkoitus.

Juhani Lavanko, Karjasillan seurakunnan kirkkoherra

Sunnuntaimietteitä levon merkityksestä

Tue, 13 Jun 2006 06:40:00 GMT

Sunnuntaimietteitä levon merkityksestä

"Siel´ on kauan jo kukkineet omenapuut". Ajatuksissani soi Toivo Kuulan sävellys tähän kaihoisaan V.A. Koskenniemen runoon, kun astelen Karjasillan kirkkoon omenapuiden kukkiessa.

Kirjoittelen näitä mietteitä Pyhän Kolminaisuuden päivänä 11.6.2006. Päivän evankeliumiteksti on tuttu omasta kastejuhlastamme, samoin rippikoulusta. "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."(Matt 28:18-20)

Näitä Jeesuksen sanoja tapaillessa koen avaran ilosanoman kosketuksen. Sinä ja minä saamme kuulua maailmanlaajaan Jumalan perheeseen. Kukaan ei voi riistää meiltä taivasten valtakunnan kansalaisen oikeuksia.

Lähestyvä kesäloma merkitsee minulle pysähtymisen ja mietiskelyn aikaa. Pysähtyminen ja mietiskely on tärkeää työkiireiden keskellä, mutta loma on erityinen mahdollisuus katsella ja kuunnella elämää.

Antiikin ajan iskulause, terve sielu terveessä ruumiissa, on suuntaa antavana ohjeena pätevä. Ruumiin terveydestä kannattaa huolehtia, vaikka myös ruumiiltaan raihnainen ja sairaalloinen voi olla henkisesti vireä ihminen. On tunnettua, että urheilijan fyysinen kunto ei nouse suorituksen aikana, vaan levossa. Tämä peruslainalaisuus pätee myös muuhun olemiseemme. Henkinen vireyskin heikkenee ilman lepoa.

Otin tänään kastejuhlassa vauvan syliini ja lausuin Jeesuksen sanat ”joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut” (Mark 9:37). Nämä sanat muistuttavat siitä, että meistä jokainen on Jumalalle rakas ja myös siitä että meidän ei tule huolehtia vain itsestämme, vaan myös toisistamme.

Ruumiillinen ja henkinen hyvinvointi ovat arvokkaita asioita. Kokonaiseen elämään sisältyy arvokkaana asiana myös hengellinen hyvinvointi. Hengellinen hyvinvointi edellyttää suostumista seurusteluun Jumalan kanssa. Vuoropuhelu Jumalan kanssa on ollut ihmisen mahdollisuus ja etuoikeus luomakunnan aamusarastuksesta lähtien. Tänäänkin Jumala kutsuu ja kysyy: ”Missä sinä olet?”

Luit kenties Karjasillan seurakunnan kotisivulta, että seurakuntamme perustehtävä on edistää hengellistä hyvinvointia ja että seurakuntamme on toiminnan mutta myös levon yhteisö.
Tämä perustehtävän sanottaminen nousee ajatuksesta, että me ihmiset kaipaamme kolmannen käskyn jalkauttamista. Ehjään elämään kuuluu työn ja levon tasapaino.

Kolmas käsky, ”muista pyhittää lepopäivä”, on osa Jumalan pyhää lakia. Jumalan pyhän lain tavoitteena on ihmisen hyvän elämän edistäminen ja turvaaminen. Suorituksia ja menestystä palvovassa ajassa kolmannen käskyn jalkauttaminen tuo ilosanoman keskellemme.
Ryhdytään jalkautustalkoisiin, rukoilemaan ja käymään kirkossa.
Pyhiä hetkiä Sinun arkeesi ja sunnuntaihin.

Juhani Lavanko, Karjasillan kirkkoherra